Nurkkaan ajettu, mielensä vanki.

Mä en voi hyvin. Viime päivät oon käyny läpi aivan helvetinmoisia taisteluita mieltäni vastaan. Tai ehkä ennemminkin oon tainnu kamppailla elämää vastaan. Sitä se on ollu, kirjaimellisesti. Mä en enää tajua mikä mulla on! En tajua miks mulla on vähän väliä niin epätodellinen olo, ihan ku mun mieli olis täysin erkaantunu mun kehosta. En tajua mitä tää on... Ahdistus on ajoittain jotain sanoinkuvaamatonta ja musta tuntuu ihan ku oisin joku nurkkaan ajettu eläin; kierrän ja kierrän mutt en pääse pakoon. Musta tuntuu, ett mun on pakko päästä pakoon, piiloon vaikka en ees tiiä mitä pakenen!

Viimeks tänään sanoin beijbelle, ett "musta tuntuu pahalle ja ett mua pelottaa. Ihan ku pelkäisin, ett kotiin tulee joku tai ett kotona on jo joku ja se joku haluaa mulle pahaa. " Beijb yritti rauhotella mua muistuttamalla ett ovi on lukossa ja ett meillä on kaks koiraa joista vanhempi kyllä pitää huolen ettei meille kukaan pääse tunkeutuun. Mutt siihen mä sitt sanoin etten pelkää mitään sellasta, en tavallisia rosvoja tms.vaan mua pelottaa sellaset mitä ei voi nähä, sellaset mistä muut sanoo ettei niitä oo olemassa, ehkä mä pelkään omaa mieltäni. Mä kai siis pakenen itteäni. Mun mieli kehittelee kaikkea ja lopulta mä en enää osaa sanoa mikä on totta ja mikä mieleni muokkaamaa kuvitelmaa ja pelkoa. Mä oon täydellisesti hukassa. Mä oon vaarallinen...

Viime postauksesta kai kävi selville, ett oon ottanu "Pahaa" kädestä kiinni. En selviä täällä enkä selviä itteni kans. Mä vihaan ja halveksin itteäni! Tiiän, ett kaikki tuollaset ajatukset on sairaan mielen kertomaa, mutt sekin mieli on osa mua. Joten mä oon yhtä sairas kuin on mun mielikin eikä mulla oo pienintäkään hajua siitä miten saisin itteni paranemaan! En nää sen enää olevan mahollista... Kuolemanhalu on paljon suurempi kuin tahto taistella. Muhun sattuu niin paljon...liikaa.

Toissa iltana otin tutun valmiiksi pakatun laukun ja lähin ulos. Kävelin ja kävelin...meni tunti, meni toinen ja mä kävelin. Mun mieli vaihteli tuskaisen surullisesta turtuneeseen tyhjyyteen. Kävelin ja kävelin. Kaukaa kilometrien päästä tulin tien päähän josta lähti pieni metsäpolku. Lähin kävelemään sitä pitkin. Pian tulin meren rannalle jossa oli kaislikkojen seassa pieni nurmitasanne ja iso kivi. Istuin siihen kivelle ja tuijotin merelle. Istuin ja olin hiljaa. Tunsin tulleeni oikeaan paikkaan ja tiesin pääseväni pian pois. Samaan aikaan olin helpottunu, mutt vahvempi sitä oli suunnaton yksinäisyyden tunne! Se oli voimakkain mitä koskaan aiemmin. Mua pelotti! Olin kuin pieni lapsi...itkin vuolaasti ja samalla lohdutin itteäni siitä ett kaikki tuska ja paha olo loppuis pian.

Mutt...täällä mä yhä oon. Tuolta reissulta kotiin päästessä värisin kylmyydestä, olin niin väsyny ja tyhjä! Beijb sai mut viesteillään kertomaan olinpaikkani ja haki mut pois. Oli luuseri-fiilis, on yhä. Eilen sama kävelyreissu oli tapahtumassa uudelleen...mutt ei. Täällä oon ja tasapainoilen elämän kans. Mun vanhemmat (myös äiti) ja sisko on tietosia mun tilanteesta ja etenkin isä seuraa kai aika tarkasti mun puuhia. Sinänsä huono homma ett mä (toisen persoonan ollessa läsnä) oon niin hiivatin hyvä näyttelemään voivani hyvin vaikka sisältä päin repeytyisin tuskasta. Poika on ollu nyt pari yötä äitini luona ja huomenna menee pappalaan. Mun oli pakko myöntää itelleni etten mä kykyne täysin huolehtimaan pojasta joten oli parempi ett pääsi muualle, ettei hän joudu näkemään tätä mun oireilua. Kyllä mä poikaa oon nähny sillä en kauaa pysty erossa olemaan. Käytiin läheisessä ostoskeskuksessa vähän shoppalemassa ja sitt Subwayssa syömässä. Oli ihanaa.

Nyt mulla on tosi paha mieli siitä etten mä osaa/voi huolehtia omasta lapsestani! Eihän sellanen voi olla äiti joka ei lapsestaan piä huolta..! Kamalaa tajuta olevansa niin matalalla...

Nukkumaan pitäis mennä, mutt ajatuskin siitä hermostuttaa. Painajaiset on muuttunu taas verisiksi...viime yönä silvoin ja hakkasin...oli puukkoa, sahaa, kirvestä ja saksia...ja verta kaikkialla. Tuleva yö menee kai saman kaavan mukaan. :/ Pelottaa.