Mieli on hitusen parempi kuin herätessä. Ehkä beijb sai mut vakuuttumaan (ainakin hetkeksi) siitä etten mä oo pettäny poikaani ja pilannu hänen kesälomaansa sairastumisellani, kuten mä beijbelle väitin. Musta todellakin tuntu ett oon tehny väärin poikaani kohtaan koska en oo jaksanu/kyenny viemään häntä mihinkään suuremmalle kesälomareissulle enkä hirveesti oo jaksanu mitään muutakaan. Tää sairaus on vieny mun ajan. Koin pettäneeni poikani. Koin tehneeni jotain anteeksiantamatonta. Beijb selitti, ett poika on varmasti tyytyväinen mennessään loman jälkeen kouluun jos vain saa pitää äitin yhä itsellään vaikka ei olisi erikoisemmalle matkalle päässytkään. Siinä hetkessä mä oikiasti havahduin siihen kuinka kipeä mun mieli on. :/ Beijb muistutti, ett onhan pian tulossa uusia lomia ja vaikka syyslomaan voijaan sitten panostaa vaikka vähän enemmän, kunhan vaan saan ensin itteni kuntoon.
Nyt illan aikana oon miettiny kaikkea sitä minkä johdosta musta on tullu tämmönen ja jossain määrin mä ymmärrän itteeni. Kun muistelen niitä kaikkia pettymyksen kertoja kun oon saanu kuulla haluavani liikoja, haaveilevani turhia tai vaativani kohtuuttomia vaikka kyseessä olisi ollut vain polkupyörä, karkkipussi tai joku mukava harrastus, uusista vaatteista puhumattakaan. En ansainnu niitä. Kotiin sai jäähä sairastamaan vain jos oli kunnolla sairas, eli siis mikään flunssa ja lämmön nousu ei vielä antanu lupaa laiskotteluun. Läksyjä ei tarkistettu eikä kokeisiin kuulusteltu. Hiuksetkin saa kätevästi leikattua kotona, ei rahota tuhlata kampaamoihin. Kehuja sai käärittyä äidille baarireissua varten sätkiä valmiiksi, se kai kuuluu jokaisen yhdeksän vuotiaan lapsen puuhailuihin. Koululla järjestettävän discon sisäänpääsymaksun eteen piti todella tehä töitä, tietenkin sen jälkeen kun oli ensin saanu luvan mennä sinne. Tavalliset huoneen siivoamiset ei ollu mitään... Kouluihin oli ihan turha pyrkiä, ei musta niihin olisi ja se olisi rahan tuhlausta. Ja vaikka ikinä tein mitä tahansa ja kuinka paljon tahansa niin mikään ei riittäny. Koskaan mikään ei ollu tarpeeksi. Vaikka kuinka yritin se ei riittäny.
Tuohon kaikkeen kun lisää vielä "mun käyttämiset ja velan maksut" niin en mä ihmettele miks oon näinkin sekasin. Musta vaan tuntuu ett oon liian sekasin. Mä en tiiä miten olla ihminen. Ehkä mä pakenin jo pienenä lapsena itteäni, vääränlaista itteäni, metsään ja kuvittelin itelleni ystäviä menninkäisistä ja keijuista. Ne ei koskaan jättäis mua, niille mä kelpaisisin omana ittenäni. Jo pienenä viattomana lapsena tiesin olevani vääränlainen ja mä reppana en osannu kuvitellakkaan mitä kaikkea multa tultaisiin vielä viemään...monta kertaa. Mä tulisin kunnolla oppimaan ettei kilttejä tyttöjä tehä sokerista, eikä kukkaista tai kanelista. Kiltit tytöt tehdään kyynelistä, tuskan huudoista, veren mausta ja vaikenemisesta.
Nytpä sitten mietin, ett millon voin lakata pelkäämästä? Millon voin lakata syyttämästä itteeni? Millon mä riitän?
Voi rakas <3
VastaaPoistaJos vaan bejbellä on aikaa, niin ota hänet mukaan ja lähde käymään mielenterveyshoitajan tai psykiatrin juttusilla. Jos paikan päällä siltä tuntuu, voit hyvin mennä vastaanotolle yksin ja pyytää bejbeä vain odottamaan ulkopuolella.
Tiedän, että se on pelottavaa, mutta sä uskalsit jo sunnuntaina yrittää. Sun pitää uskaltaa uudestaan.
Ei mikään ihme tuolla taustalla, jos tuntuu, ettet ole vielä tarpeeksi *jotain*. Oot kuitenkin niin väsynyt ja eksyksissä, että kyllä sut hoitoon huolitaan. Se on sulle itsellesi, pojalle ja bejbelle parhaaksi.
Niin kuin itekin mulle sanoit, sillon kun on väsynyt, tarvitsee levätä. Jos et saa sun mieltä omin avuin lepäämään, sä tarvitset siihen jonkun ulkopuolisen apua.
Olet tärkeä <3
Kiitos Laika sanoistas ja ymmärryksestä <3 Kyllä mä luullen, ett beijb lähtis viemään mut ihan millon vaan "hoitoon" jos mä vaan oisin suostuvainen. Kyllä mä ymmärrän myös senkin puolen asiassa, ett se olis monien kannalta parasta, ett oisin ainakin hetken jossain jotta niiden harvojen jotka mun oikian voinnin tietää, ei tarvitsisi koko aikaa pelätä ja jännittää millon on mun viimenen hengenveto. :/ Mutt mä pelkään myöntää tarvitsevani apua ja etten pärjää.
PoistaSää riität jo nyt! Ja pelko vähenee sitä mukaa, ku saat asioita käsiteltyä. Toivoa on, eikä se mihinkään lähde. Jos sää et jaksa pitää toivoa yllä ni mää pidän sitä sun puolesta.
VastaaPoistaJotenki musta tuntuu ett junnaan paikallaan ja mikään ei etene mihinkään, se kai vielä lisää mun tunnetta siitä ettei mitkään asiat ikinä muutu. Mutt niin tai näin, oon kiitollinen kun omistan tuollaisia ihmisiä jotka jaksaa uskoa muhun sillon kun en ite siihen kykene. <3
PoistaPaikallaan junnaaminen kuuluu toipumiseen. Iteki oon junnannu aikani ja sitte yhtäkkiä tapahtu edistymistä.
Poista