Vaaleanpunaista kauneutta ja mustia tunteita.

Aamulla mieli oli ilonen ja piiiiiitkiin aikoihin tunsin eläväni. Menin takapihalle sillä tajusin etten ollu hoitanu pihan kukkia yhtään viime aikoina, en ees kastellu. Ei siellä pahoja vahinkoja ollu ehtiny tapahtua, onneksi, ja sitt mä sen huomasin!! Mä istutin alkukesällä ristikkoa vasten köynnösruusuja ja niissä oli ihania vaaleanpunaisia ruusuja! Olin niitä istuttaessa ajatellu ett tuskimpa ruusut tuossa meijän pihamaassa viihtyy mutt kappas vaan, komeita kukkia oli ilmestyny ja köynnökset oli kasvanu pituuttakin! Mä yleensä rakastan kaikkia syviä ja voimakkaita värejä, etenkin punaista, mutt ruusuiksi olin halunnu kokeilla tuollasta vaaleanpunaista lajiketta. Takapihan Liljat oli myös kasvanu pituutta ja nuput on valmiita aukeamaan. Jännityksellä ootan mitä väriä niistä ilmenee. Mulla ois tyhjänä vielä pari ruukkua johon voisin jotain kukkia käyä hakemassa puutarhalta. Mä siis kaiken sairastamisen ohella nautin kukista ja yleensäkin kaikesta kauniista mun ympärillä. Mä en kuitenkaan oo mikään hörselö-pitsi-pinkki-ällötysneiti, en siis tykkää sellasista jutuista, ehei!

Aamu tosiaan meni noinkin ihanissa tunnelmissa! Pian palasin takas maanpinnalle. Ensin aloin tuntemaan kireyttä harteissa, etenkin oikealla puolella olkapäätä ja kaulaa. Tunsin jonkun kuiskuttelevan hiljaa, sanoista en saanu selvää. Sanoin beijbelle siinä vaiheessa kun molemmat istuttiin sohvalla, ett "nyt alkaa vähän kiristään". Beijb kysy ett mikä ja mä sitt vaan näytin oikealla puolella korvan vieressä kädellä ns. ankkaliikettä eli miten kädellä saahaan tehtyä varjokuvia ankasta peukalon ollessa ankan alanokka ja muu käsi ylänokka. Luulin beijben ymmärtävän siitä mitä tarkotin mutt hän olikin ymmärtäny sen niin ett tarkotin hänen mäkättävän tms. Ja sellanenhan kiristää tunnelmaa entisestään! Vaikkakaan mä en tajunnu loukanneeni (taas) beijbeä. Asia jäi sitten siihen. Lähettiin vähän ajan kuluttua ostoskeskukseen ja siellä mä tunsin sen taas...sen kuiskuttelun. Kaikkien ihmisten hälinä sekottu mun pään sisäisiin ääniin...tuntu ett mä jäin kaikkien jalkoihin käytävillä ja sydän hakkas... Mä yritin vaan pärjätä ja salasin beijbeltä kaikki. En halunnu pilata taas kaikkee. Tunne voimistu ja voimistu... autoon päästyä mä huokasin mielessäni ja vähän ajan kuluttua sain sanottua asiasta. Kerroin kuinka ihmettelin ett aamulla olin ilonen ja täynnä intoa, mutt yhtäkkiä kaikki alko taas muuttuun ja ett nyt ahistaa. Beijb kysyi ett mikä sen aiheutti ja mä en osannu kertoo, sillä noi tunteet hiipii ja kasvaa vähitellen. Beijb oli luullu, ett olin jotenki suuttunu tai hermostunu siitä kun se oli kysyny multa, ett jos on syntyny vauva niin pitääkö sille vai sen vauvan äitille ostaa jotain. En muista mitä sanoin vai kohautinki vaan olkia. Muistan vaan ett yritin pysyä kasassa. Mutt siinä vaiheessa kun beijb kerto tuosta epäilystään mulle niin mä totaalisesti hermostuin ja huusin, ett jumalauta mulla on omiakin asioita ja elämä josta hermostua, emmä siihen joitain tuntemattomien ihmisten tuntemattomia vauvoja tarvi! Ja sitt kaikki eteni ja kaaos oli valmiina... Mun sisällä taas kuohu...tuntu pahalta kun beijb ei ymmärtäny. Ja luulin sen tajunneen mun "elekieltä" kotona ollessa, ett mun mieli alko kiristyyn jo siellä. Sekavaa luettavaa varmasti, mutt sekava se on mun mielikin. Pahoittelen.

Kotona ollessa itkin ja itkin...tunsin itteni erittäin naurettavaksi kun olin hehkuttanu jotain vitun ruusuja ja luullu pärjääväni! Hävetti ja hävettää yhä!! Ei mun mielen romahtamiseen paljoa taaskaan tarvittu!! Ja jos oisin ees onnistunu selkeämmin kertomaan mikä mulla on ja miltä tuntuu!! Nyt mieli on sitt taas tutun musta ja hyvä mieli on kaikonnu kauas pois. Oon niin nolona... miten mä kehtasinki...

Mä alan nyt kunnolla ymmärtämään kuinka ongelmallista mun kans on elää ja kuinka paljon mä tuotan surua ja vihaisuutta. Ei mulla oo mitään oikeutta tehä niin...enkä mä tahallani. Todennäkösesti muilla on mun kans yhtä raskasta ku mulla on itteni kans.