Voiko "Hyvän käytöksen aakkoset" unohtaa?

Mun sisällä on tunne jolta yritän piiloutua ja päästä karkuun. Äsken herättyäni tuo tunne oli jo päällä ja nyt se ihan ku odottais jotta saa viiä mut mukanaan. Tää on jotenki outo olo...ahistaa uskomattomasti ja tuntuu ett mun pitäs mennä kaikilta piiloon. Kukaan ei sais löytää mua. Se tunne on tummaa violettia ja mustan sinistä, se on ihan kuin paksu ja painava viltti joka lopulta heitetään mun päälle. Yön mä oon ollu painajaisten parissa joten nekin vielä painaa mun mieltä alas. Oonko mä sekoamassa..? Kyllä varmaan sillä johan pari ihmistä on kehottanu mua menemään osastolle eikä sinne terveitä laiteta.Välillä, kun kukaan osasista ei oo paikalla, mä oon itekkin miettiny osastohoidon mahollisuutta, mutt pian "Paha" tulee kertomaan oman mielipiteensä ja pian mäkin tajuan ett sillon multa vietäs kaikki päätäntävalta pois, mä en olis vapaa tekemään mitä haluan. Siihen sitt loppuu se osastomiettiminen.


 Jos mietin osastohoitoa ihan neutraalina ajatuksena, niin musta tuntuu ett siellä mun käyttäytyminen lähtis kokonaan lapasesta ja kaikki "hyvän käytöksen aakkoset" unohtuis. Mä pelkään sitä kuinka uskaltaisin olla täysin oireitteni vallassa kun mulla ei olis mitään juttuja tehtävänä mitä normi arjessa on jonka vuoksi täytyis pysyä tilanteessa ja toimintakykyisenä. Osastolla mä siis voisin vapaasti olla sairas. Mulla ei olis velvotteita pestä pyykkiä, laittaa tiskit, käydä kaupassa, tehä ruokaa, käydä töissä, huolehtia pojasta jne. Olis vaan mä ja rutkasti aikaa. Kai mua arveluttaa kuinka se vaikuttais muhun, siis lupa levätä ja oireilla. Kyllä mä oon miettiny sitt sitäkin, ett entä jos tulis se tarve paeta/piiloutua tai itseviha olis huipussaan. Mä en kestä sitä ajatusta etten vois lähtee karkuun tai etten mä sais tarttua puukkoon jos nii haluaisin. Tottakai mä tajuan ett sehän osastohoidossa on ideana ettei kenenkään anneta itteään vahingoittaa, mutt mä en jotenki kestä sitä ajatusta. En kestä sitä etten vois päättää mistään ite.

Tällasten mietteiden kans painiskelen. Nyt mulla ois kaks vapaapäivää ja haluaisin tehä jotain mukavaa, jotain joka veis mun ajatukset hetkeksi muualle. Mutt se tunne josta alussa kerroin ei anna  mun nauttia mistään, mun on hankala keksiä mitään joka tekis hyvän olon vaikkakin vaan lyhyeksi ajaksi. Tiiän, ett mun olis pakko keksiä jotain sillä muuten mä käytän nämä vapaat ihan johonkin muuhun...

Tää alkaa käymään jo raskaaksi, siis tää iteltään pakoon juokseminen. Ärsyttää ett on pakko keksiä yrittää keksiä jotain jotta ei ehi vajota mustaan tunteeseen ja hukkua tuskaan. Hankalaa kun toinen puoli haluaa yhä yrittää elää kun taas toinen puoli on jo luovuttanu. Nyt se luovuttanu puoli vaan roikkuu perässä ja jarruttaa...

Voi helvettin helvetti...