Mieli vai keho?

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015060719824441_uu.shtml

Päivä lähti käyntiin tuollasella uutisella. En voinu muuta kuin nauraa mielessäni! Sitten tuli ärsytys. Ärsytys siitä, etten mä kuulu noiden joukkoon. Onhan mulla oireita joita kylläkin tutkitaan ja yks elvytys takana sekä kaupunki. (jep, siellä mä siis asun) Kaks seikkaa tärppää, miks onni ei sitten osunu?!! Tiiän etten sais noin sanoa ja tuollasta haluta, mutt just nyt mä en voi muutakaan. Tässä kaikessa on liian paljon käsiteltävää joten mä kerranki haluaisin mennä sieltä mistä aita on matalin, mielellään kokonaan kaatunu. Mä en enää jaksa. Musta tuntuu ett koko kroppa on jo väsyny tähän. Päivällä töissä ollessa alko pistään rintaan pieninä pistoina sillon tällön, nyt siinä on koko ajan sellanen "rutistava" kipu. Se ei oo voimakas, mutt sen tuntee kyllä. En tiiä kumpi antaa ennemmin periksi, mun mieli vai keho.

Oon käsitely mielessäni äitini sekä siskoni tempauksia ja ne vaivaa mua yhä. Jatkuvasti mä mietin, ett miks saamatta vastauksia. On pelottavaa kuinka ihmiset yks kerrallaan karsiutuu pois ympäriltä ja vaikka äiti ja sisko ei mulle juuri mitään hyvää antaneet, niin siitä huolimatta mä tunnen surua niiden tehdessä valinnat ja päätökset satuttaa mua. Musta tuntuu ett oon kiittämätön koska mulle ei muka riittäny mikään ja omaa itsekkyyttäni rajaan ne elämäni ulkopuolelle.

Mulla ois alunperin pitäny perjantaina olla kontrolliaika omahoitajani luo jota ootin kovasti, sillä halusin puhua lääkityksestäni. Se sitt kuitenkin peruuntu koska hoitajalla oli korvakipua ja aika lääkärille. Mun aika siirty sitten tälle päivälle klo 15.00 mutt aamupäivällä sain viestin ett aika on peruttu. Sekin oli yks naula arkkuun. Tuntuu ett vaikka mä kuinka yritän niin mun edestä viiään koko ajan pois kaikki mistä voisin vähän saaha pidettyä kii etten uppoa. Mä huidon ja huidon...

Tää on toivotonta. Oon pahoillani ettei multa irtoa yhtään mukavempaa tekstiä, mutt mä en halua lähtee kaunistelemaan vointiani tai elämääni. Haluan kertoa millasta mun maailmassa on. Siellä on pimeetä, sairasta, tuskasta ja veristä. Kahlaan siellä kaiken keskellä sokkona poikani ja beijben takia. Itseni vuoksi mä en jaksa taistella, en minuuttiakaan.

Silmät on taas itketyt. Sain Kaimalta lohduttavia viestejä, mutt tunnen huonoa omaatuntoa siitäkin etten mä kykene piristymään tai vannomaan selviäväni. Mä tunnen huonoa omaatuntoa siitä etten mä kerro kenellekkään tarvitsevani apua, en osaa. En tiiä miten sillon kuuluu toimia! Enhän mä tiiä miten mua voi auttaa! Arvostan teitä kaikkia kuitenkin erittäin paljon jotka ootte mua tavalla tai toisella auttaneet/tukeneet. Kiitos koko (kipeästä) sydämestäni. <3 Jonain päivinä haluan uskoa parempaan, mutt tämä ei oo yks niistä. Tää on yks synkimmistä. Tänään mietin kunnolla sitä, ett jaksaisinko kävellä lähellä olevaan sekatavarakauppaan ja ostaa köyttä. Mietin sitä aidosti. Mun olo oli niin musertava, sitä on vaikia kuvailla niin ett sen raastavuuden vois ymmärtää! Jokin kuitenkin piti mut tässä paikoillaan. Annoin kyyneleiden valua.

Huomenna aamulla terapia. Sitt illaksi töihin.

Millon tää loppuu?