I let go.

Niin lähellä, mutt en onnistunu. Helvetti...

Eilinen päivä meni erittäin alamaissa. Töissäkään en onnistunu kovasta yrityksestä huolimatta näytteleen sitä ilosta ja aina niin ystävällistä hoitajaa. (niin, sehän mä oon ammatiltani. Kuinka outoa ett viimeset voimani haluan käyttää muiden hoitamiseen mutt itteni kohalla voimat on lopussa. ) Noh, erät työkaverini tuli mun luo kysyen ett onko mulla kaikki hyvin ja ett näytän surulliselta. Kerroin jotain ympäripyöreetä väsymyksestä ja kiukusta kaupungin säästölinjauksia kohtaan. Selitys meni läpi ja työkaveri intoutui itsekkin purkamaan tuntojaan nykypäivän hoitoalan säästöistä.

Kotona ollessa lamaantuminen meni koko ajan syvemmälle. Itku oli koko ajan herkässä. Beijb käytti  mua kattomassa lähellä olevia koirien agilityn SM-kisoja yrittäen saaha mun ajatuksia muualle ja hetken mä onnistuin nauttimaan. Aurinko paisto ja kaikkialla oli ilosia ihmisiä, naurua ja keskustelunsorinaa. Oli ihana kattoa koiria jotka antavat kaikkensa ja ovat niin intoa täynnä touhutessaan yhdessä emäntänsä/isäntänsä kanssa. Pian alko siellä ihmisjoukon keskellä tuntuun oudolta, ihan ku kaikki mun ympärillä muuttuis vähitellen harmaaksi ja ahistavaksi. Se oli han ku kaunis maisema alkais muuttua ihan toiseksi.

Tässä esimerkki metsäkuvan avulla miten erillaiseksi kaikki meni mun mielessä.





Mun oli pakko mennä ihmisten keskeltä syrjään ja menin istumaan nurmialueen reunalle. Tiesin tuottaneeni beijbelle pettymyksen, se varmaan ajatteli mun alkavan taas häröillä. Tunsin itteni kiittämättömäksi, hävetti. Selitin selän olevan kipeä kaikesta työnteosta ja seisominen ahtaasti teki sen vaan kipeämmäksi.

Kotona katoin telkkarista jotain ohjelmaa jossa oli eri päihdeaddikteja ja niiden perhe teki intervention, eli puuttuvat asioihin ja tulivat väliin. Mun sanoin ne pelasti sen addiktin oman perheen tuella, rakkaudella, välittämisellä. Kyyneleet valu.Tunsin olevani yksinäisempi kuin koskaan. Mun sisällä oli pelkkää mustaa. Sammutin puhelimeni, sillä en halunnu sen soivan enkä halunnu olla kenenkään saatavilla. En enää.

Illan tullessa mä aloin meikkaamaan. Laitoin vahvemman meikin naamaan, laitoin hiukset suolasuihkeella ja vaihdoin vaatteet. Sitten tuli tarve laittaa keittiö kuntoon joten laitoin tiskit koneeseen ja pesin pyödät. Siistiä täytyy olla, niin mieli mulle kuiski. Vähän myöhemmin beijb kysy minne oon menossa ja kerroin lähteväni kaupungille. Lähtisin viettämään lauantai-iltaa kuten monet  muutkin ihmiset. Beijb istutti mut alas sohvalle, kai se huomas etten mä ollu mä, vaan ihan joku muu ja etten mä puhunu totta. Siinä me saikattiin ja mä pidin pääni. Täytin laukussani olevan pullon vedellä, lääkkeet siellä olikin jo valmiiksi. Lähdin.

Suunnitelmani oli kertoa meneväni baariin siksi koska silloin beijb ei odottais mua pian kotiin, mulla siis olis aikaa ennen ku se ehtis huolestua. Kävelin ympäriinsä ja kävin järven rannalla, en sen missä yleensä käyn vaan tuon toisen. Se olis yks hyvä paikka, siinä oli yks kohta josta pääsis käveleen veteen erittäin kauas ja vieläpä niin ettei sitä paikkaa näkyis. Sitten vaan kulutin aikaa. Tarkotukseni oli toteuttaa suunnitelma siitä mistä kirjotin yhessä postauksessa, eli otan lääkkeitä sen verran ett tuun tosi väsyneeksi ja voimattomaksi, veltoksi. Kävelen niin kauas veteen ett veden pinta on ainakin rinnan korkeudella, sitt odotan, nukahan veteen. Siks täytyy kävellä kauas etten mä jaksais enää kävellä takas rantaan jos pakokauhu tulis. Myöhään illalla/yöllä tuo oli tarkotus tehä, sillä silloin ihmisiä on vähän liikkeellä. Käydessäni rannalla siellä oli joitain nuoria, mutt ne lähtis kyllä myöhemmin pois.

Avasin jostain kumman syystä puhelimen jota ei olis pitäny tehä. Sandelssilta oli tullu viesti "Mitäs se Jamppa, mitä kuuluu?" en ensin huomannu viestin olleen tulleen jo puol kasin aikaan, joten epäilin beijben käskeneen Sandelssin kysyvän mun kuulumisia. En tarkkaan  muista mitä kaikkea tapahtu, mutt kai mä möläytin jossain vaiheessa Sandelssille aikeeni, mutt en suostunu kertoon missä oon. Sitt siitä  meni tieto myös beijbelle... En halunnu kertoo missä olin, en aikonu mennä enää takas. En ikinä. Pelko oli kasvanu liian voimakkaaksi enkä vaan nähny elämän jatkamista vaihtoehtona. Halusin kuolla. Kävelin rantatietä aikaa kuluttaessani ja yhtäkkiä näin tien päässä beijben... Tiesin etten pääsis pois ja uskomaton ärsytys tuli pintaan! Tiesin jääneeni kii. Sandels kävi  myös paikalla... ne oli ettiny mua. Kirosin itteeni mielessäni kun olin avannu puhelimen ja annoin asioiden johtaa tuohon. Olin idiootti.

Saikattiin beijben kans, ei halunnu kotiin mutt se ei jättäny mulle vaihtoehtoja. Oli pakko. Kotona huomasin kuinka palelin, olinhan mä ollu aika vähissä vaatteissa ulkona tunteja. Menin kuumaan suihkuun, nappasin rauhottavat naamaan...

Nyt oon tässä. En tiiä mitä ajatella.