Kyyneleitä ja pakokeinoja.

Edellisen postauksen jälkeen kaikki jälleen romahti, mun mieli räjähti. Häpeä kaikesta mitä oon tehny ja millanen oon sekoittu ahistukseen ja pelkoon. Menetin täysin itteni hallinnan. Mä en ollu oma itteni, olin täysin sekopää, olin "Paha" kai voimakkaammin ku ennen. Olin täynnä raivoa, mun oli pakko saaha kaikki purettua pois keinolla millä hyvänsä!

Yhtäkkiä olin keskellä takaumaa...olin jotain 16-17-vuotias. Olin maalannu omalla verelläni maalauksen ja laittanu sen huoneeni seinälle. Sitt yritin kuristautua kylpytakin vyöhön.  Kuulin äitini naurahtaen lausutut sanat "Mitä se täällä vouhottaa ja pelleilee..?" Ei muuta. Yksinäisyyden tunne musersi mut ja "Paha" kuiskaili mun korvaan kehottaen mua näyttämään äitille ja kaikille olevani kerranki tosissaan, näyttämään etten mä pelleile. Tuli tunne ett sekoan kaikesta...olin tunteiden ristitulessa. Riideltiin beijben kans, en muista mitä kaikkea tapahtu, mutt nappasin jostain sakset ja painoin ne pystysuoraan kaulavaltimolle ja painoin saatanan lujaa, mutt en tuntenu kipua. Muistan vaan kattoneeni syvälle beijben silmiin (mitä en juuri koskaan tee kenenkään kohalla) ja painoin. Halusin viiltää, saaha veren valumaan. Janosin sitä tunnetta kun veri pulpahtaa sydämen sykkeen tahtiin.  Mutt ei, en viiltäny. Kaulavaltimon kohdalla on turvotusta, naarmuja ja jänne on tosi kipee. Päätä liikuttaessa tai kääntäessä sattuu.

Lopulta lähin kävelemään ja menin tutulle paikalleni järven rannalle. Sain rauhoteltua enimmät vihan tunteet. Mietin elämääni ja suunnaton suru tuli vihan tilalle. Olin surullinen kaikesta mitä on tapahtunu, kaikesta mitä oon tehny ja mitä sanonu. Sitt se ajatus taas tuli ; mulla ei oo mitään oikeutta olla täällä. Halusin kuolla. Tiesin ettei mun elämä muuttuis yhtään parempaan suuntaan. Nousin paikaltani ja lähin kävelemään "sitä paikkaa" kohti.

Pian kuitenki beijb tuli vastaan pyörällänsä. Se nappas mut kii ja mä olin ärsyyntyny siitä ett taas se tuli häiritsemään kaikkea. Itkin ja sanoin kerranki olevani sanojeni mittainen ja pitävän kii lupauksistani...tulisin tappamaan itteni. Kerroin etten halua tuottaa pettymystä enää kenellekkään ja näyttäisin tarkoittavan sanojani oikiasti kun sanoin etten halua elää. Kerroin, ett näen itsemurhan itsestäänselvyytenä, se on kuin automaattinen tapahtuma joka käynnistyy sitten kun sen aika on. Mä en pysty enkä halua pysäyttää tai estää sitä.

Itkin ja itkin. Beijb sai mut houkuteltua palaamaan kotiin. Kello lähenteli taas keskiyötä. Mieli oli todella sekasin. Sitä epätoivottomuuden tunnetta on vaikea kuvata jotta sen voimakkuuden pystyis ymmärtään. Kyynelille ei ollu tulla loppua. Sain jossain vaiheessa itteni haalattua sänkyyn ja nukkumaan, sillä aamulla oli aikanen herätys johtuen aamuvuorosta. Yön oon havahdellu hereille vähän väliä, en siis saanu kunnolla nukuttua. Tänään jaksaminen on sitt ollu aika heikkoa ja kestohymyn pitäminen kasvoilla on osoittautunu tosi raskaaksi. Nyt oon täysin poikki, väsyny.

Tuon mun itsetuhoisuuden voimistuminen alkaa vähän mietityttään. Outoa etten mä oo huolissaan siitä ett haluan kuolla vaan siitä, ett ajaudunko taas viiltelyn pariin...