Armahduksen tuoma vapaus.

Beijb on lähössä huomenna useaksi päiväksi reissun päälle rallijuttuihin ja se laukas mulle erittäin pahat tunteet, pelot ja ahistuksen. Oon mä tuon lähdön tienny jo aiemmin, mutt puhe oli vähän lyhyemmästä ajasta. Reissun pituus tuli yllättäen, etenkin kun olin just tullu vakauttamisryhmästä joka oli tänään mulle aika helvetin raskas. Mieli oli siitä kaikesta erittäin sekaisin ja sitt vielä tieto usean päivän yksinolosta...huhhuh. Just nyt mä en uskaltais olla itteni kans, en usko ett yksin selviän. "Paha" kuiskutteli mulle heti kuultuaan beijben reissun pituudesta, ett "hitsi, hiton hieno homma! Nyt meillä on enemmän rauhallista aikaa toteuttaa suunnitelma, täähän menee paremmin ku hyvin". Mä tiiän tulevien päivien olevan mulle yhtä painajaista...ja kaiken lisäksi mulla on menossa 6 päivän työputki. Mä pelkään itteeni, pelkään ett voimat loppuu kesken ja mä annan periksi.

Mä aloin selailemaan vanhoja päiväkirjamerkintöjä ja löysin tällasta tekstiä:

14.7.2006
Hankalaa on ollu vaikka on hyviäkin päivä sattunu välillä kohdalle. K teki sen taas. Sen jälkeen halusin päästä pois, tai ainakin eroon kaikesta naisellisesta mun kropassa. Mä sanoin K:lle, ett eikö kannattais tappaa mut nyt kerralla. Se sano, ett sitten mä pääsisin liian helpolla. En mä haluaisn muistaa koko koko juttua enää, sattuu niin saatanasti. Oon likanen, ilettää. Mutt ainahan mä oon selvinny, on ollu pakko unohtaa.

Kuitenkin mä haluaisin pois. Se olis helpotus kun tietäisin ettei mua satuteta enää, ett kaikki loppuis ja esirippu vedettäis eteen. Näytelmä olis ohi ja olis aika riisua naamiot.

Haluan hautajaisiin punaisia neilikoita, ei mitään suuria kukkalaitteita. Kun makaan arkussa, haluan käteeni yhden punaisen neilikan. Yksinkertainen on kaunista. Kauneinta. Mitään muistopuheita on turha pitää sillä ei kukaan tuntenu mua. Kukaan ei uskaltanu katsoa naamion taa.

25.7.2006
Mä haluan luovuttaa. En jaksa. Lääkkeet laittaa väsyttämään, mutt öisin en saa nukuttua. Joko kävelen kämpää ympäri tai näen painajaisia. Päivisin taas nukkuminen ei oo mahdollista. Enkä mä jaksa opetella kaikkea alusta. Täytyy opetella syömään, luottamaan, elämään ja rakastamaan. Mutt kuka auttais mua?! Sekö joka lopulta vetää maton jalkojen alta ja puukottaa selkään? 

Auttakaa mua. Antakaa mun mennä ja nukahtaa.

Mä oon siis jo vuosia sitten ollu lähellä luovuttaa ja mielestäni oon ollu reilu ja antanu elämälle paljon aikaa näyttää sillä olevan mulle vielä jotain. Mutt ei, synkemmäksi menee vuosi vuodelta. Nykyhetki eroaa menneestä vain siten, ett nyt mulla on suunnitelma, varasuunnitelma ja sitä seuraava suunnitelma. Enää itsetuhoisuus ei oo mitään ahistuksen luomaa sanahelinää vaan se on silkkaa totta. Kuolema olis suuri armahdus, pelastus joka lopettais tän kaiken. Kuoleman myötä tulis rauha, levollisuus ja mielen tyyneys. Enää kukaan ei pääsis hyötyyn musta tai käyttämään mua. Jäljelle jäis vain mun sielu jota kukaan ei vois koskettaa eikä nähdä. Mä oisin vapaa.

Tajusin tänään ryhmässä ollessa ett etenkin kun Ninni-osanen on päällä, niin kaipaan syliä, huolenpitoa ja silittelyä, aivan kuin pieni lapsi. Häpeän tuota tunnetta!! On häpeä myöntää haluavansa jotain noin...lapsellista! Hävettää ett voin olla niin heikko ett haluaisin toisen ottavan mut lähelle, pitävän lujasti kii ja silittävän mun hiuksia. Säälittävää raukkamaisuutta! Toi tunne ja halu on jotain paljon syvempää kuin tavallinen läheisyydenkaipuu. Mä en tajua miten voin vaatia toista koskettaan mua! Enhän mä uskalla mennä hierojallekkaan kun en en voi pakottaa ketään koskemaan mua, ajattelen olevani niin mätänevä ja vastenmielinen ettei mulla oo oikeutta olettaa sellasta. Siks tunnen suurta häpeää tuosta kosketuksen- ja läheisyyden halustakin. Häpeän itsekkyyttäni niin syvästi.

Tunnen olevani niin pohjalla etten enää syvemmälle pääse. Mä todellakin nyt vain kulutan aikaa kunnes aika on oikea. Mulla ei oo tulevaisuudessa mitään muuta odotettavaa. Vain kuolema.