Kenen elämää elän..?

Tänään pää on ollu täynnä kaikkea hyvästä huonoon. Oon huomannu ett mun elämä on täynnä muiden odotuksia ja kaikkea mitä ne olettaa mun olevan/tekevän/haluavan. Mä haluaisin ja voin lainata elämääni jokaiselle joka haluaa! Ihan vaikka heti. Uskallatko? Ehkä mä sitten välttyisin selityksiltä käyttäytymiseni suhteen, ehkä sitten mäkin voisin saaha pienen palan ymmärrystä.

Mulla ois niin paljon sanottavaa, mieli kuhisee juttuja joita kertoa mutt mä en tiiä mitä mä voin kirjottaa. Alotin aikanaan blogin pitämisen siksi, ett olis olemassa joku paikka johon saisin purettua kaiken, aivan kaiken yhtään kaunistelematta. Nyt mä kuitenkin eri syistä johtuen joudun miettiin alanko ite suodattamaan tekstiäni vai jatkanko samaan malliin. Toisaalta haluan pitää blogia pääasiassa itteni vuoksi ja antaa lukijalle itelleen vastuun lukeakko vai ei. Mä haluan kirjottaa elämästäni just sellasena kuin se on ja valitettavasti usein teksti on rumaa sillä oireilu ei juurikaan anna mulle aihetta ihanuuteen ja korulauseisiin. Haluan muistuttaa, ett nämä sivut on mulle henkireikä, roskis johon työnnän kaiken pahan ja kirjotan kaiken mitä en suustani voi ulos päästää. Toivottavasti ymmärrät. Oon erittäin ilonen joka ikisestä kerrasta kun sivuni avataan, arvostan joka ikistä lukijaa <3 joten tarkotukseni ei oo kuulostaa tylyltä vaan halusin vielä kerran mainita blogin merkityksen itelleni.

Mitäs sitten... jatketaanko?

Parina viime päivänä oon miettiny oireiluani ja ajatusmaailmani muuttumista. Hyvänä hetkenä mä saatan hitusen olla huolissani itestäni, lähinnä kai siitä kuinka sairaita ajatuksia mulla on ja kuinka suunnitelmallisesti haluan itteäni tuhota. Ennen esim. viiltelyt tapahtu kohtauksien aikana, nyt haluaisin nähä verta ihan koko ajan vaikkakaan en (vielä) oo viiltäny. Nykyään myös kuoleman ajattelu ja suunnittelu sekä suunnitelman parantelu, hautajaisten  miettiminen ja kaikki muu on osa ihan tavallista arkea. Enää mun ei tarvi odottaa pahaa hetkeä jolloin itsetuhoset ajatukset pääsis valtaan. Mä elän sitä koko ajan. Mun mieli muovaa ajatuksiani päivä päivältä kuvottavammiksi, kiihottavammiksi, pimeimmiksi, nautinnollisimmiksi...kuolettavammiksi. Enää mun mieli ei pelkästään oo sairas vaan myös mä oon sairas. Mä oon hullu.

 Musta myös tuntuu, ett koska oon ite joutunu kestämään kaiken ja elämään elämäni, niin mulla ja vaan ja ainoastaan mulla on oikeus päättää miten elän nyt. "Paha" on kertonu mulla olevan oikeus oireilla ja etten mun enää tarvi salata mitään. Se on kertonu ett mun täytyy päästää tunteet ulos, mulla on lupa tehä itelleni mitä vaan jos se helpottaa oloani. Mulla on myös oikeus päättää elämäni loppumisesta. Kuten oon aiemmin kertonu, niin musta myös tuntuu etten mä nykyään oo enää mä vaan aina joku eri persoonan osanen. Ihan ku sitä oikiaa mua ei olis enää olemassa. Mä oon aina joku osanen niin kauan kunnes meen pois.

Kuitenki musta tuntuu ett kaikesta huolimatta mun sisällä, piilossa jossain on joku pieni, joka kaipaa vaan yhtä asiaa...