Mua ei itketä, kyyneleet on loppu. Haluaisin huutaa ääneni loppuun ikävästä ja yksinäisyydestä. Haluan kadota ääneni mukana, vaieta ja lakata olemasta. Mä en halua enää välittää mistään, en surra sitä kun en mahdu kenenkään joukkoon, en kuulu mihinkään. En halua enää tuntea, en halua olla kiinnostunu yhtään mistään! Tästä hetkestä loppuun asti mä haluan olla täysin kylmä ja tunteeton paskiainen, uskosin sen olevan helpompaa ja vähemmän kivuliasta kuin tämä nykyinen tapa. Mä en halua olla ulkopuolinen kaikkialla, joten päätän ite olla kuulumatta yhtään mihinkään. Mun paikka ei oo missään, mun elämä ei kuulu muille. Kukaan ei voi tulla sanomaan mulle mitä tehä ja mitä ei. Nekin on mun omia asioita, ne ei kuulu muille.
Mä oon miettiny paljon...tarttumista puukkoon. Ajatus viiltämisestä ei jätä mua rauhaan ja musta tuntuu ettei se olis niin väärin jos se vaan auttais mua jaksamaan edes vähän pidemmälle. Mulla on niin suuri ikävä terää iholla, sitä polttavaa tunnetta... Oon ollu kauan viiltämättä, parin vuoden ajan. Se on pitkä aika, mutt mun puolesta se sais loppua tähän. Kyllä mä kamppailen tuota halua vastaan koko ajan, en mä vielä oo periksi antanu. Kai mä kuitenki tiiän sen pian tapahtuvan. Se oli mulle keino selvitä ja kestää pahaa oloa, sillä tavalla sain rangaista itteäni. Se kipu vei mut aina hetkeksi muualle, kauas täältä.
Samalla taas mietin haluani kuolla. Miks en viillon sijaan tekisi silmukkaa ja solmua? Miks en kuluttaisi viiltoihin kuluva ajan hapen saannin heikkenemiseen ja sen lopulliseen pysähtymiseen? Miksipä en.
Juhannus. Facen uutisvirta täynnä kavereitten kertomuksia juhannuksen vietosta siellä, täällä ja tuolla jne. Mitäs mää teen? Nökötän kotona ja katon maratonina rikossarjoja, ettei tartte ajatella. Punainen sohva siis kutsuu sua edelleen ja kohta kait se alkaa itkeä, ku sua ei näy...
VastaaPoistaEn oo facessa käyny aikoihin enkä aio mennäkkään. Enkä mä just ny voi mihinkään lähteä pojan vuoksi ja aamulla täytyy taas niin saatanan reippaana mennä töihin...ei helvetin helvetti...
Poista