Paha puhuu suunsa puhtaaksi.

Mä oon vapaa äitini kahleista. Viimein tajusin kuinka se on halunnu pitää mua hallinnassaan keinolla millä hyvänsä, huolimatta siitä miten sen tempaukset tulee mua satuttamaan tai vaikuttamaan. Tämä päivä on ollu helvetin raskas ja silmät on itkusta turvoksissa. Mä en laittanu hiuksiani siististi ponnarille, vaan annoin ne olla valtoimenaan ja laitoin vielä suolavesisuihketta korostamaan hiusten laineita. Meikkikin oli hitusen normaalia tummempi. Ovikellon soidessa sydän alko jyskyttään ja tunsin kuinka pelko valtas mun kehon. Beijb kävi avaan oven ja isä tuli sisään, mentiin olkkariin. Sitt jysähti. Huutoa, itkua, surua ja raivoa. Sitä kaikkea. Mun kädet tärisi ja tuntu ihan kun kroppa ois täynnä sähköä. Tunsin menettäväni tilanteen kunnes musta tuli "Paha".

Hieman taustaa; eli äitini on usein pyytäny mua puhumaan sille ja se on jankannu haluavansa auttaa kaikissa asioissa ja olevansa tukena ja blaa blaa blaa. Nyt sitten beijb oli muutama päivä sitten pyytäny äitiltäni apua eräässä asiassa ja sanonu myös ettei mulle sais kertoo jotta en huolestuis koska mä en voi hyvin ja mielessä on muutenkin jo paljon murheita. Beijb oli myös pyytäny ettei isälleni kerrottais koska se on niin kamala hermostuessaan.Tästäpä villiintyneenä äiti meni ottamaan yhteyttä isääni ja kertoillut oman version tuosta avun pyytämisestä, muunnellut ja liiotellut asiaa sekä keksiny omasta päästään lisääkin, sekä kerto isälle ett beijb salaa multa asioita. Tottakai isä hermostuu sellasesta, etenki ku se on uskomattoman tempperamenttinen tyyppi. Vihastuessaan se on myös saatanan pelottava ja äitini tietää sen myös. Tästä tietosena se kuitenkin halus mennä valehtelemaan isälleni ja tyynen rauhallisena oottaa kotonaan kuinka mä ja beijb tullaan saamaan haukkuja! Kas kun ei uskaltanu ite tulla paikalle!

"Pahan" ollessa päällä mä huusin isälleni, ett jumalauta te kaikki aina jauhatte sitä kuinka haluatte kuulua mun elämään, haluatte auttaa ja olla tukena, mutt sitten kun mä vuosien ja vuosien turkan jälkeen alan opetteleen avun pyytämistä niin siitä tulee paskaa niskaan ja puukkoa selkään. Voitte jatkossa olla täysin varmoja siitä, ett tuun pitämään meijän perheen ja mun asiat ihan omana tietona, me ei ikinä enää tulla pyytämään apua keneltäkään! Enhän mä saanu apua sillonkaan kun soitin kotiin ja itkien anelin jonkun hakevan mut kotiin, pari päivää ennen ku mut myytiin. Eikä kukaan lohduta mua kun törmään menneisyyteeni ja näen sitä joka kävi ***** kans panemassa mua! Ei kukaan teistä oo ollu mun tukena kun oon teitä tarvinnu! Mä oon saatanan kyllästyny hyssyttelyyn, mä en enää vaikene!

Mä annoin isäni kuulla kaiken. Paljonhan se on tienny, mutt nyt sitten tietää aivan kaiken. Isäni tietää isäpuolestani, joka nyt on kuollu, mutt ei tainnu tietää isäpuoleni kaverista ja siitä ett se on elossa ja asuu lähellä. Se ei myöskään tienny mitä tapahtui kun pyörin sen yhen tyypin kans, nyt se tietää miks mua näky niin harvoin. Se tietää kaiken. Beijb myös sano sille ett Jaska voi oikiasti paljon huonommin mitä se antaa ymmärtää ja näyttelee olevansa. Nyt isä tietää senkin.

Mun olo on tyhjä. Juteltiin rauhotuttuamme pitkään ja isäni kans asiat on kunnossa. Se sano ett ois pitäny heti hoksata tajuta ettei puoletkaan oo totta mitä äitini suusta tulee. Sain kuulla ett äiti käytti alkoholia paljon jo niiden ollessa naimissa ja kuinka sillä on aina ollu tapana muutella asioita. Isä harmitteli sitä miks se ei heti muistannu millanen äiti on.

Mulla on olo niin ku oisin oikiasti vapautunu kahleista, päässyt vankilasta lopullisesti. Isä soitti siskolleni ja sano etteivät saa äitin kans pitää muhun mitään yhteyttä. Samaan aikaan mä oon ilonen ja levollinen, mutt samalla taas mä tunnen surua jostain. Surua kai siitä ett uskoin näin pitkään äitin muuttuvan, surua siitä ett kaiken lupausten ja vannomisien jälkeen äiti sai mut kääntymään sen puoleen ja sitt se rikkoo kaiken. Viime kerralla kun äiti ja sisko oli jonkun aikaa ollu elämäni ulkopuolella ne rukoili mua antaan niille yhen mahollisuuden. Mä annoin. Mä en tiiä oonko enemmän surullinen vai vihanen siitä ett mä tyhmyyttäni annoin mahollisuuden vai siitä ett ne rikko kaiken. Jankkaan päässä koko ajan kaikkea mitä kuulin äitin sanoneen ja mietin vaan yhtä asiaa: MIKSI?! Haluaako se todellakin varmistaa etten mä joku kerta jaksakkaan nousta kuopasta jonka ne on mulle kaivanu? Mitä niin pahaa mä oon sille tehny?