Odottamaton triggeri.

Tänään on menny lujaa. Ryhmässä jatkettiin aika pitkälti samassa aiheessa kuin viimeksi, eli tunteiden tuntemista, niiden kanssa toimeentulemista sekä sisäisestä rauhasta ja turvallisuudesta. Aihe tuli taas liikaa iholle ja mun oli vaikee kuunnella. Pääni sisällä näytin kai tältä:

Mutt siinä mä vaan istuin penkilläni ja koitin ankkuroitua siihen hetkeen sekä pysyä kuulolla. Kaikki oli niin totta ett alko ärsyttään! Mutt niinhän sitä sanotaan ett totuus tekee kipeää. Välillä tunsin kuinka mun sydän otti ylikierroksia ja sitä kovemmin mä taas yritin rauhottaa itteni, mutt sitt taas tunsin katoavani muualle omiin maailmoihini. Se oli yhtä oravanpyörää! Ryhmän loputtua halusin päästä nopeesti tilanteesta pois ja ulos. Autossa istuessa tuli taas se hajanainen olo ja hengittäminen oli välillä vaikeeta, nenän kautta hengittäen tuntu etten saanu tarpeeks ilmaa joten joutuin välillä haukkaamaan happea suun kautta. Ihan ku joku ois istunu rintakehän päällä, hengästytti, sydän hakkas.

Kaikki meni vielä raskaammaksi päästessäni kotiin. Sain isältä tekstarin jossa se ilmotti tulevansa perjantaina käymään klo 12. Siinä luki myös, ett pojan ei tarvi olla kotona, mutt beijben täytyy. Mä en kuitenkaan sais kertoo beijbelle tästä. Isä haluaa kertoa asiansa kasvotusten ja ei ehi näkemään ennen perjantaita. Se oli eilen yrittäny soittaa mulle, mutt olin töissä. Nyt mua sitt hermostuttaa aivan saatanasti ja sydän ei viestistä ainakaan rauhottunu! Ja perjantaihin pitäis oottaa! Viestin saatuani mulle tuli uskomaton tarve suojautua, puolustautua vaikka en ees tienny mistä oli kyse! Pian tajusin viestin olleen triggeri. Palasin lapsuuteen, olin pieni. Olen yhä. En kuitenkaan oo Ninni, sillä oon nuorempi. Välittömästi olin turvapaikassani johon pakenin lapsena. Mieleni vei mut keskelle satumaista metsää jossa on turvallista olla.

Mä oon ny aika sekasin, en tiiä mitä ajatella. Vaikka parin viime vuoden aikana ollaan lähennytty isän kans tosi paljon ja isä on muutenkin ollu apuna kaikessa, niin näköjään yhä jossain on olemassa joku pieni reppana joka pelkää. Viestin saatua aloin heti miettiin, ett nyt pitää alkaa siivoamaan, pyykkäämään jne. ja laittaa muutenkin koti kuntoon (niin ku se ei sitä nyt olis). Tiiän isän olevan tarkka siisteydestä ja muusta, mutt enpä mä nyt usko ett syy sen kyläilyyn on kodin siisteydessä. Mä en helkutti vie tiiä yhtään mikä nyt on homman nimi ja kaikki tuollanen epätietosuus saa mut pois tolaltaan! Mä en osaa rauhottaa tätä pientä joka mun sisällä huutaa ja itkee. Sitä pelottaa. Mua pelottaa.

Mä en nyt kykene kirjottaan eilisestä terapiakäynnistä, se siis jää myöhemmäksi. Mieli laukkaa niin jumalatonta vauhtia ja tuntuu ett hajoon, leviän.