Kaipuuta kauas ei mihinkään.

Myllerrystä ja kaaosta yhä koko elämä, mutt tänään on ollu pitkiin aikoihin sellanen päivä etten oo miettiny kuolemaa ja oon hetkittäin jopa nauranutkin. Tämä kai on ollu siis aika loistopäivä ja pitäs olla ilonen, ja kai mä oonkin, mutt...jotain puuttuu. Vaikka oon ollu kohtalaisen hyväntuulinen ja energinen tänään niin sisällä on ollu koko ajan sellanen "kaihomieli" tunne. Sitä on vaikea selittää, mutt sitä vois verrata kovaan koti-ikävään. Se on kaipuuta jonnekkin. Tuli mieleen Pave Maijasen biisin Ikävä ja siitä lauseet:
                        Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
                        Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
                        Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
                        tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan.

Just tuolta musta tuntuu. On kommallista, ett vaikka kuinka yritän ja yritän niin eih..tuo tunne ei katoa. Eilen illalla mä mietin ittekseni, ett oonko mä jo niin syvällä omassa pahassa olossa ja luovuttanu kaiken suhteen ettei sieltä enää oo paluuta, etten mä pysty "parantamaan" itteeni. Ja vaikka kuinka yrittäisin pysyä elämässä kii niin siitä huolimatta joku päivä mä oon jääny jo niin paljon jälkeen ettei mitään enää oo. 

Mulla ois ollu huomenna iltavuoro töissä, mutt kovasti vääntämällä sain vaihettua sen aamuvuoroksi jonka jälkeen on viikonloppu vapaata. Ootan sitä kuin kuuta nousevaa! Päätin pari päivää sitten ett jos vaan saan työvuoron vaihettua niin lähen käymään jossain, ihan missä vaan jossa pääsee hetkeksi irti kaikesta. Sen pidemmälle en oo suunnitelmissa päässy. Mun on kuitenkin pakko saaha elämään jotain muutakin ku töihin meno, kotiin tulo, nukkumaan meno, herätys töihin... Mä haluan hetken tuntea jotain, olla elossa ihan oikiasti! Haluan olla todellinen. Vai haluanko..?