On-Off-elämää.

Parin päivän nyrkkeilyt on tehny mielelle hyvää, sain vetää kropan lähes äärirajoille asti. Vituttaa kun nuo pakkaset ja lumi tuli takasin, sillä haluan päästä myös juoksulenkeille ihan kunnolla! AAARGH!

Eilen oli taas vakauttamisryhmä ja tänään terapia. Oon huomannu ettei multa onnistu blogin kirjottaminen niiltä päiviltä jolloin on ollut tuon ryhmän kokoontuminen. Se jotenki tyhjentää mut hetkeksi niin ett mun on saatava hetki miettiä asioita ite yksinäni ennen ku edes kunnolla tajuan mitä käytiin läpi ja mitä päivän aikana on tapahtunu. Tänään terapiassa puhuttiin mun havainnoista joita tein itestäni...

Mä oon tehny erästä asiaa jo kauan, mutt eilen huomasin tekeväni sitä hitusen eri tavalla, eri tilanteessa. Oon joskus aiemmin kertonu piiloutuvani kestohymyn taakse ja tiiän olevani aika hyvä näyttelemään ilosta ja elämäänsä tyytyväistä. Oon huomannu, ett ku meen johonki niin mä "kytkeydyn päälle" ja taas sammun jäädessäni yksin tai ollessani rauhassa. Kun töihin mennessä askeleet käy osastoa kohti, niin joka askeleella mun mieli alkaa kehittämään naamiota mun kasvoille ja rakentamaan kulissia ympärille. Ja taas töistä lähtiessä mä askel askeleelta muutun omaksi itsekseni, näkymättömäksi ja rikkinäiseksi. Eilen lähtiessäni töistä ryhmätapaamiseen mä tunsin erittäin voimakkaasti sen "on-off"-tilan. Töissä olin ollu taas niin helvetin reipas ja ilonen ja mitä lähemmäs tulin traumaterapiakeskusta niin sitä "sammuneempaan" tilaan mä menin. Ihan ku mä muuttusin harmaaksi ja haalistuisin. Kun sitten pääsin ryhmähuoneeseen olin tosi väsyny. Otin vettä, kahvia ja hedelmiä ja menin omalle paikalle. Sitten se tapahtu, mun mieli sammu.Virta katos. Kaikki se viime päivien väsymys tuli kunnolla kertaheitolla mun päälle! Mä en jaksanu puhua, en ois jaksanu kertoa juuri yhtään mitään, mutt tuntu etten mä voi koko aikaa hiljaa istua joten kai mä jossain välissä suustani päästin jotain ulos. Hävettää myöntää etten mä hirveesti jaksanu ees kuunnella. Onneksi saatiin materiaali myös kotiin joten voin niitä selailla läpi ja tehä kotitehtävän. Ryhmän loputtua yks tytöistä ihmetteli ett miten olin ollu koko ajan niin hiljaa ja sain selitettyä siihen jotain ympäripyöreetä töistä ja väsymyksestä.

Terapiassa puhuttiin tuosta "sammumisesta" ja terapeutti sano, ett sen mielestä mä alan vähitellen opettelemaan antaa itelleni luvan olla väsyny, mutta se näin alussa tulee voimakkaasti esille koska mun mieli ei vielä osaa säädellä sitä. Ja on hyvä merkki ett voin ryhmässä olla myös hiljanen ja "heikko", sehän osottaa sen ett mulla on turvallinen olo ryhmässä. Jotenki noin se meni...

Terapeutti anto mulle kotitehtäväksi kotiin opetella ajattelemaan koti sellasena turvapaikkana jossa mun ei tarvi vetää mitään roolia tai esittää mitään, ett siellä mulla on lupa kytkeytyä pois päältä jos mun mieli sitä kaipaa tai lupa levätä, itkeä tai ihan mitä vaan. Siinä on opettelemista, etenkin ku oon oppinu kodin olevan se kaikista pahin paikka. Terapiassa se tuntu ihan realistiselta tavotteelta, mutt nyt mä oon jo vähän epäileväinen. Terapeutti myös toivois, ett sen luona mä voisin myös olla ihan täysin oma itteni ilman mitään hyvää käytöstä tai pelkoa olevani huono/hankala asiakas. Hän haluaa oppia tuntemaan kuka mä oon ihan oikiasti ja toivoo, ett jonain päivänä mä uskaltaisin raaputtaa mua suojaavaan jäähuurteeseen pienen aukon josta aidosta Jokusesta vois näkyä häivähys. Siinä vaiheessa mä nauroin. Terapeutti kyllä lisäs siihen, ett ymmärtää siihen menevän kauan sillä suojamuuri on rakentunu mun ympärille jo lapsena ja vuosien saatossa se on vaan kasvanu, vahvistunu ja voimistunu. Kuiskasin hiljaa, ett "ehkä jonain päivänä...en tiiä."