Mielensisäinen perhe kasvaa.

No niin, mistähän mä alottasin?! Asiat sinkoilee mielessä ja on vaikeuksia pysyä hetkessä kiinni. Ensin voisin esitellä teille yhen "uuden" osasen musta joka on ehkä hallitsevin mun persoonista. Viime terapiakäynnillä juteltiin just tästä kyseisestä tyypistä. Se on se joka estää mua parantumasta, laittaa kapuloita rattaisiin, saa mut syyttämään itteäni kaikesta, saa mut vihaamaan itteäni niin paljon ett haluan tuhota itteni, se ei anna mun luottaa kehenkään. Se pitää musta lujasti kiinni eikä sillä oo aikomustakaan päästää irti. Oon tuntenu tämän tyypin mun oikealla puolella, korvan korkeudella. Siinä se on ja kuiskii mulle totuuksia elämästä ja asioista. Terapeutin kans jutellessa mulle välähti ett hittolainen, sellasenahan mä sen nään...se on ku irvikissa.

Nyt mä sitten opettelen rauhottelemaan tuota mölliäistä ja kuunteleen mitä sillä on sanottavaa. Musta tuntuu, ett se on vähän helpompaa nyt kun oon löytäny sille hahmon joka tekee siitä "todellisemman" ja se ei vaan oo joku aivojen luoma harha. Nyt siis mun osasiin kuuluu tuo Irvikissa sekä lapsiminä joka käskee paeta, piiloutua, olemaan hiljaa ja myöntymään kaikkeen, olemaan nöyrä ja kiltti. Tämähän osanen oli Ninni.

Mulle on todella tärkeetä saaha kasvot kaikelle jotta sisäistän asiat. Mä näen kaiken väreinä, eli jokaisesta nimestä tulee mieleen joku väri, kirjaimet ja numerot näen väreinä. Eli esim. 68 numero on ruma mutt 21 on sievä. :) Hiukan meni aiheen vierestä, mutt todellakin mun ajattelua helpottaa kaiken visualisoiminen ja mun on helpompi kuunnella jotain joka on "näkyvä".

Mulla on useita muitakin osasia, mutt en oo vielä päässy niiden kans tutuiksi niin paljoa ett osaisin ne nimetä.

Se siitä aiheesta. Nyt voijaanki siirtyä viime yöhön joka oli kamalin, ahistavin ja pelottavin pitkiin aikoihin. Eilis ilta riideltiin taas beijben kans ja mä (tai joku mun osasista) aiheutti kaiken. Illan sitt itkin ja koitin kamppailla itteni kans jotta oisin saanu rauhoteltua itteni niin ett oltas kyetty puhumaan asioista beijben kans, mutt en onnistunu. Itkin vaan ja Irvikissa kuiski korvaan...ja samaan aikaan beijb luettelee omaa kantaansa ja näkemystään. Se oli taas umpikuja. Olin järjestäny pojan mummulaan yökylään sillä ajattelin sillä olevan siellä varrmasti mukavempi olla. Illan mä sitt makoilin pojan sängyllä ja välillä yritin käyä selvittään asioita olkkarissa. Samalla Irvikissan ote kävi yhä voimakkaammaksi ja sen kynnet painautu mun rintaan. Ahistus kasvo jokaisella hengenvedolla.

Beijb sano, ett mun on päästävä itteni syyttämisestä kaikista asioista, mutt ei se onnistu noin vaan. Mä oon ollu syyllinen jo lähes koko elämäni joten ei se hetkessä muutu. Kumpa beijb vaan antais mulle aikaa...ja ymmärtäis. Itkin ja itkin. välillä sain rauhoteltua itteni hetkeksi, kunnes taas purskahin itkuun. Se on paljon tytöltä joka pari vuotta sitten ei itkeny. Ei ollu kyyneleitä.

Otin ennen nukkumaan menoa Oxaminin jotta mieli rauhottus hitusen. nakkasin naamariin myös Melatoniinin. Sain nukahettua mutt parin tunnin päästä heräsin, en tiiä mihin. Kävelin keittiöön ja näin kellon olevan 01:40. Join mehua ja menin takas sänkyyn. Joku varotteli mua ettei mun kannattais alkaa nukkuun ja vaikka mua väsytti uskomattoman paljon niin päätin laittaa valot päälle ja alkaa lukemaan. Seuraavaksi  mua alko ahistaan olla makuuhuoneessa...päätin ett meen pojan huoneeseen sen sänkyyn, mutt sitten alko pelottaan. Mua pelotti nousta sängystä! Pelkäsin ett entä jos beijb herää (mitä pelättävä siinä on?!!?) tai entä jos joku näkee mut. Hiljaa keräsin peiton ja tyynyn ja vein ne pojan sängylle. Palasin hiipien makkariin ja otin kirjan sekä yölampun ja pääsin turvallisesti pojan huoneeseen. En kuitenkaan uskaltanu alkaa lukemaan vaan avasin telkkarin ja katoin mm. Äitien sota-ohjelmaa. Sitten yritin huijata itteni nukahtamaan telkkari päällä, mutt ei onnistu. En uskaltanu nukahtaa. Sammutin telkkarin ja aloin lukemaan...mutt en voinu keskittyä siihen. Hermostutti joku!! Yritin kuulostella osasiani, mutt en saanu niistäkään mitään otetta. Menin taas hakemaan juotavaa keittiöstä ja kello oli jo 03:45. Olin täysin virkeä enkä olis halunnu ees ajatella nukkumista! Toivoin aamun tulevan pian! Koirat heräs myös ja rapsuttelin niitä pohjan huoneessa, nekin oli selvästi ihmeissään mikä mua vaivas. :)

Kävin hiipien makuuhuoneessa tunnustelemassa millanen fiilis siellä oli, mutt tuntu ett heti happi loppuu kun sinne menin. Päätin sitten mennä loppuyöksi pojan huoneeseen. Makoilin pieton alla ja tuijotin oven kahvaa. Ninni oli paikalla. Pelkäsin helkutisti ja tuijotin tuijottamista kahvaa peläten sen kääntymistä alaspäin joka kertois oven aukeamisesta. Mä todella pelkäsin ett joku tulee!! En uskaltanu nukahtaa vaan kuuntelin jokaista narahusta ja rapinaa... joku paha oli sisällä meijän kotona.

Olin nukahtanu jossain vaiheessa. Näin unta jossa olin lasisessa talossa. Tappaja oli jalleen kerran mun perässä ja mä yritin päästä ulos talosta, mutt se oli täynnä kaikkia ihmisiä jotka mua esteli, myös beijb. Mua viilleltiin, raiskattiin, hakattiin...mutt jotenki mä aina pääsin pakenemaan kunnes tuli aina uus kamppailu. Unessa beijb myös jätti mut sillä oli rakastunu toiseen, kuulemma vähemmän hulluun. Pääsin pakenemaan talosta, mutt en hengissä. Musta oli tullu enkeli ja lensin pois ja mua nauratti.

06:45 Beijb tuli herättään ja ihmetteli miks olin siirtyny pois sen vierestä. Oli se myös kovasti harmissaan ku en ollu sitä herättäny. Sanoin kyllä saman syyn ku yleensä; en uskaltanu. Mulla olis terapiaan lähtö, mutt kappas vaan...peruin sen. Beijb joutu lähteen töihin joten oisin joutunu meneen terapiaan bussilla, mutt pelkojen ja vähien unien takia en voinu ees ajatella yksin ihmisten ilmoille menemistä, etenkään bussilla. Silmät oli itkusta yhä turvonneet ja sydän hakkas väsymyksestä. Olin ku zombie... Tiiän kyllä ett terapian peruminen on tosi tyhmästi, mutt mä en kyenny lähteen mihinkään. Lenkitin koirat auringon paisteessa, heitin pillerin suuhun ja painuin sänkyyn. En kuitenkaan halunnu nukahtaa...en tiiä miks. Jossain vaiheessa olin simahtanu,ja heräsin kellon ollessa 11:40. Hitusen on ollu heikko ja sekava olo tämän päivän.

Huomenna alkaa se ryhmä mistä oon joissain postauksissa puhunu, se vakava dissosiaatiohäiriö ja vanhemmuus-ryhmä. Jännittää ja hermostuttaa, mutt toisaalta ootan sitä hyvillä  mielin. Enhän mä siinä häviä mitään jos annan hetken aikaa ihan vaan itelleni... (HYI KUINKA ITSEKÄSTÄ kuiskas Irvikissa).

Pelkään tulevaa yötä...just nyt en halua ees ajatella ett jossain vaiheessa täytyy mennä sänkyyn ja painaa pää tyynyyn, laittaa silmät kii ja nukahtaa...

En halua. En.