I must go.

Täällä yhä. Viime yönä murenin, hajosin ja levisin palasiksi enkä ehtiny rauhotella itteeni kun olin jo kadonnu. Eilis ilta...mä en tiiä mitä siinä tapahtu tai tapahtuko yhtään mitään. Yhtäkkiä mä vaan...tunsin olevani ulkopuolinen omassa kotona, omassa elämässä. Olin varma etten sopinu tänne. Poika oli taas yökylässä ja me oltiin beijben kans ihan hiljaa, syötiin ja katottiin telkkaria. Kunnes beijb lähti lenkittään koirat ja mä...mä vaan seison tyhmänä enkä tienny mitä tehä. Ihan ku mulla ei olis ollu mitään väliä. Ehkä just se meijän puhumattomuus laukas mun mielessä jotain. Mä vaan seisoin ja seison, kattelin ympärilleni enkä tienny mihin mennä. Ymmärsin ett pitäis mennä nukkumaan mutt sitt paniikki alko vyöryyn mun yli kun en tienny mihin huoneeseen mun pitäis mennä nukkumaan. Olin jo sen verran harhoissa ett mun mieli uskotteli etten mä voi mennä beijben viereen makkariin ja se ei mua sinne ees halua. Otin siinä vaiheessa Oxaminin ja Melatoniinit ja aloin tekeen petiä pojan huoneeseen. Makoilin ja makoilin, katoin telkkaria ja makoilin. En voinu asettua. Irvikissa kuiskutteli ett pian on mun aika nousta ylös ja lähteä, etten mä voi enää jäähä. Lopulta beijb tuli sisälle ja iltahommiensa jälkeen meni sänkyyn. Kai mun pieni surullinen mieli ois toivonu beijben hakevan mut sen kainaloon, mutt ei. Mä jatkoin makoilua ja ahistus kasvo...

En voinu enää olla. Oli pakko nousta, pukea vaatteet päälle jä lähteä ulos vaikka oli keskiyö. Mun oli pakko. Musta tuntu ett kun mä lähtisin, mä en tulis enää takas. Kenkiä jalkaan laittaessa naurahin mielessäni kuinka huonon kuvan annan itestäni viranomaisille sillä mulla oli eripari sukat jalassa. Samassa kyyneleet alko valuun ja katoin välioven lasin läpi...mun koira katto suoraan muhun, istu ja tuijotti. Vilkutin sille ja lähin ulos. En ottanu kotiavaimia, en tarvis niitä enää. Itkin voimakkaammin ku vuosiin ja lähin käveleen. Olin niin lopussa enkä jaksanu enää jatkaa tämmöstä elämää. Muistan miettineeni, ett joko mä laitan itteni hirteen tai lähen osastolle. Muita vaihtoehtoja ei ollu. Jatkoin kävelyä ja kaikkialla oli täysin hiljaista. Kävelin ympäriinsä hitain askelin. Olin umpikujassa enkä kyenny ajattelemaan selkeesti, halusin vaan päästä pois. Huomasin ett mulla oli kaulassa paksuin ja varmasti kestävin pitkä huivi, sillä mä onnistuisin kyllä...

Mutta...täällä mä oon. Beijb sai mut menemään takas kotiin. Kotiin palatessa huomasin kuinka jäässä mä olin! Menin peiton alle huppari ja housut jalassa. Palelin...

Uuteen päivään heräsin itkusta turvonneine silmineen ja aloin valmistautuun iltavuoroon. Tajuan etten mä voi kauaa jatkaa näin. Tajuan etten mä voi hyvin.