Mikä musta on tullu?

En voi hyvin. Päivä päivältä mä tunnen häpeää entistä enemmän. Mä en pysty olemaan maan päällä tällasena mikä musta on tullu. Mä loukkaan kaikkia enkä kykene olemaan rauhallinen, ilonen ja ystävällinen jos mun mieli on musta. En kuitenkaan jaksa enää toivoa anteeksiantoa enkä voi olettaa ihmisten jäävän mun luo. Miks se jäiskään? Enhän mä pysty antamaan niille mitään hyvää enkä olemaan mitään mitä ennen olin. Nehän on menny pois aiemminkin vaikka kuin rukoilin jäämään...niin ne menee nytkin. Se on vaan ajan kysymys.

Mä en enää tiiä  mikä mä oon, mä oon vieras jopa itelleni. Tunnen suurta surua siitä huolesta jota oon saattanu aiheuttaa, mä oon pahoillani. Oon myös surullinen siitä, ett mun pelkkä oleminen on tuottanu pahaa mieltä ja saanu ihmiset pelkäämään mun seuraa kun ei koskaan tiiä millon mä "pimahan". En mä halua elää sellasta elämää. En mä halua ett mua tarvii pelätä. Musta on tullu paha.

Mä en tiiä miten mun pitäis olla. Mun mieli ei anna mulle rauhaa, Irvikissa kuiskii jatkuvasti ja muistuttaa kuinka saamaton, turha ja likainen paskiainen mä oon. Mä en jaksa mitään, mutt mieli ei anna mun levätä. Mutt mun voimat...ne on loppu. Mä sammun.

Mä oon pahoillani myös siitä kuinka ahtaalle oon muut laittanu, kuinka itsekäs oon ollu vaatien muita muuttamaan toimintatapojaan siten ett mulla ois muka helpompi olla. Nyt tajuan ettei mulla oo mitään oikeutta vaatia "eristyisjärjestelyitä" oman sairauteni ja oireitteni vuoksi. Eihän muiden kuulu kärsiä mun ongelmien takia joten mä lupaan muuttua.

Tää ei oo helppoa enkä mä tiiä selviänkö mä. Mä pelkään jatkuvasti enkä uskalla luottaa kehenkään. Ja noiden kahden asian vuoksi mun on vaikee olla täällä. Musta tuntuu ihan ku olisin pieni lapsi joka on hylätty yksin kummituslinnaan eikä ulospääsyä ole. Ainoa keino selvitä on luovuttaa, päästää irti ja vajota. Se olis niin lohdullista ja rauhottavaa ajatella ettei ikinä enää tarvisi tuntea mitään joka rikkoo, musertaa ja tukahduttaa. Kuinka ihanaa olisi nukahtaa.