Yhä vuoristoradan kyydissä.

No niin, palataanpa eilisiin tunnelmiin ja aiheisiin. Eilinen oli tunteikas päivä, kuten myös sitä edellinenki. Viime ryhmäkäynti pyörii edelleen mielessä ja kirjotin tuonne kommentteihin vähän tarkennusta sille mitä tarkotin eilisessä avautumisessa. Haluan vielä painottaa, etten mä missään nimessä häpeä sitä etten oo hetero. Mä en voi hävetä jotain sellasta mitä en oo. Mä myöskin sain kuulla musta tulevan huono äiti ja pilaavani lapsen elämän ennen ku kukaan tiesi mun oikeaa seksuaalista suuntautumista. Mä myöskin ajattelen, ett on lapselle tärkeetä sillä olevan kaksi rakastavaa ja välittävää vanhempaa, huolimatta sukupuolista. Kunhan vain lapsi saa turvallisen kasvuympäristön jossa kokee tulevansa hyväksytyksi niin ei muut asiat jää syrjään. Ite olisin pienenä ollut varmasti onnellinen jos olisi ollu edes yksi ihminen joka olisi huolehtinu ja tykänny musta. Ei mua olis kiinnostanu mitä sukupuolta se on ja kenestä se tykkää, kunhan se ei vaan olis satuttanu ja hylänny mua. Mä uskon, ett kunhan lapsi saa tuntea olevansa rakastettu, arvostettu ja tärkeä niin muulla ei oo väliä.

Ryhmässä ollaan opeteltu nykyhetkeen kiinnittymistä ja etsimään ankkureita jotka helpottaa pysymistä tässä hetkessä. Mä oon huomannu itteni kohalla hyvänä keinona päivämäärän, vuosiluvun ja paikan toteamisen, eli ett tänään on perjantai 20.3 ja on vuosi 2015, istun tässä olohuoneen ruskealla sohvalla omassa kotona ja koirat nukkuu tuossa mun vieressä. Ne on mun omia koiria ja oma kissa on myös jossain. Mulla on kahvikuppi vieressä ja kahvinjuonnin lomassa kirjottelen kuulumisia omaan blogiini. Mulla ei oo mitään hätää eikä mikään uhkaa mua. Tätä kaikkea mä teen nyt perjantaina 20.3 vuonna 2015.

Mun täytyy tosi paljon vielä harjotella tuota jotta pystyisin rauhottamaan itteni ennen ku pelko ja ahistus kasvaa niin voimakkaaksi ett ne imasee mennessään. Saatiin kotitehtäväksi ettiä kotoa jokaisesta huoneesta kolme ankkuria jotka helpottaa kiinnittymistä. En oo vielä ettiny niitä, en oo ehtiny katella ympärilleni. Oon miettiny ett mikä vois olla sellanen ankkuri joka kulkis mun mukana ja auttais ankkuroitumaan muuallakin ku kotona. Täytyy kehitellä ja miettiä...

Ryhmä järjestää kaks tiedotusiltaa läheisille joissa kerrotaan tarkemmin mitä dissosiaatio ja -häiriö tarkottaa ja millasia haasteita se tuo vanhemmuuteen jne. Eli varmasti tärkeetä tietoa sieltä sais, mutt... kenet mä sinne haluan? Voinko mä pyytää beijbeä tulemaan vaikka oon sen sairastamisellani jo väsyttäny, uskallanko mä pyytää sitä, haluanko mä kuormittaa sitä. Entä jos mä pyydän beijben sinne ja sitt se saaki kuulla mun sairaudesta jotain sellasta ett se hoksaakin ettei se voi jakaa omaa elämäänsä niin sairaan ihmisen kans. Vaikka kyllähän se on jo vuosien ajan nähny millasta mun elämä on, mutt kuitenki. Vaikeeta...ja surullista. Ei sen pitäs olla tämmöstä. Mä haluaisin vaan keskittyä paranemiseen ja itteni kuntoon hoitamiseen, en miettimään tämmösiä, ett ketä voin rasittaa ja kuormittaa ja kehen luotan. Tai ketä yleensäkki ees kiinnostaa. Ääähhh...