Oikeutta etsimässä...

En jaksanu eilen kirjotella, en kyenny. Ryhmätapaaminen vei voimat ja olin tunnemyllerryksessä koko loppu päivän. Oman osansa mun mieleen antaa varmasti nämä viime aikaset ongelmat joita mun elämässä on ollu. Kai mä oon tuossa myllerryksessä vieläkin. En pääse sieltä ulos. Tunteet menee vuoristorataa, ylös ja alas, ylös ja alas...ja kaikki tapahtuu tosi nopeesti! Tänään oli, onneksi, terapia ja sain purkaa mieltä. Alko jo tuntuun ett tukehun.

Eilisessä ryhmässä käsiteltiin vanhemmuutta...kaikkia odotuksia ja tuntemuksia mitä vanhemmuuteen liittyy. Tunnistin itessäni jälleen sen innokkaan ja reippaan ekaluokkalaisen joka oottaa kaiken uuden oppimista. Heiluttelin jalkoja tuolin alla ja olin valmiina "parantumaan". Aluksi kerrottiin vähän tunntemuksia joita eka kerta ryhmässä oli saanu aikaan. Mä sitt kerroin menneeni tuohon innokkaaseen "lapsitilaan" ja myönsin tunteeni tapaamisen jälkeen ärtymystä siitä, ett käytiin vaan sääntöjä ja periaatteita läpi  jotka oltiin käyty jo haastattelutilanteessa. Kerroin ajatelleeni ett "eihän tää ny näin pitäny mennä, määhän oon vieläki samanlainen"! Tätä lapsenomaista ajattelua mulla on viime viikon ajan ilmenny aika tasaseen tahtiin. Tänään terapiassa puhuttiin myös siitä, ett mulle on tullu korostuneesti halu pitää kiinni mun oikeuksista joita mulla ei oo ennen ollu tai en oo tajunnu niistä mitään. Esimerkkinä vaikka se, ett olin tänään vapaapäivällä ja aamukahvia juodessa huomasin ku kännykkä alko soimaan. Eka riemastuin sen soimisesta (mun puhelin ku ei useinkaan pirise :/ ) ja sitten näin ett pomo soittaa töistä. Olin jo vastaamassa kunnes joku napsahti mun päässä ja laitoin kännyn pois. Mun mieleen tuli kirkkaana ajatus, ett nyt on mun vapaapäivä, mun lepopäivä ja mulla on oikeus vapaapäivään. Mun ei tarvi olla työpaikan tavotettavissa sekä saatavilla aina ja heti. Tuo voi kuulostaa hölmöltä, mutt mulle tuo oli suuri juttu. Yleensäkin EI-sanan sanominen vaatii paljon opettelua. Tiesin, ett pomo soittaa kotiin vaan jos tarvii vaihtaa työvuoroa ja tällä kertaa mä päätin etten se ainakaan oo mä joka joustaa. Toisena esimerkkinä vaikka tää parisuhde...Oon hämmentyny kun en tunne oloani hyväksi ja halutuksi eikä mua usein kohella kuin prinsessaa...vaikka kai mulla ois oikeus siihen. Mä haluan ett mua kohellaan samallain ku muitaki. Mulla on oikeus olla ja elää kuten mä haluan. Mulla kuuluis olla oikeus olla pelkäämättä.

Mitä pidemmälle ryhmä eilen eteni sen äkäisemmäksi mä muutuin. Tai oikiastaan mua alko hävettään, helvetisti. Mua alko ärsyttään kun vetäjät puhu isästä ja äidistä sillain, ett kaikilla lapsilla on ne molemmat. Ryhmän vetäjät ei oo tietosia siitä miten mun poika on saanu alkunsa, eikä ne tiiä onko "isä" maisemissa. Raivo alko nouseen mun sisällä...teki mieli huutaa ettei se tee musta huonoa äitiä jos pojan "isä" ei kuulu meijän elämään!! Mä kuitenkin kasvatin lapseni YKSIN, en pitäny ees äitiyslomaa vaan jatkoin opiskelua luokkani mukana saadakseni ammatin ja päästäkseni töihin. Hoitiin yösyötöt ja koulun, yksin. Siinä samalla luin iltasadut, pidin kiinni terveellisestä ruokavaliosta, ulkoiltiin ja leikittiin. Ja kuitenkin ryhmätapaamisessa mulle tuli tunne siitä ettei mulla ois oikeutta olla äiti...etten mä oo hyvä vanhempi. Tuijotin eessä olevaa paperia ja keskityin olemaan paikoillaan, hoin mielessäni "tuo ei oo totta, mä en oo huono". Samalla voimakas häpeä valtas mut. Halusin mennä piiloon, en halunnu kenenkään näkevän mua... hävetti omat ajatukset siitä ett olin kuvitellu olevani jotain hyvää. Ai jumalauta ku hävetti... Vaikka kaikki ryhmän tytöt on tosi mukavan olosia ja ryhmässä on mukavan lämmin tunnelma, niin musta tuntu ett mä en kuulunu sinne hyvien vanhempien joukkoon.

Äähhh...alko tuntuun taas pahalta...

Palaan myöhemmin...