Nyt tunnen itteni aika idiootiksi, ja hölmöksi. Jotenki onnnistun aina huijaamaan itteäni ja nyt Irvikissa pääsi jälleen kuiskutteleen ja ilkkumaan mun korvaan. "
oot sä saatanan tyhmä...kerta kerran jälkeen yhä elättelet toiveita olevas jotain arvokasta ja tärkeetä...tyhmä, tyhmä, tyhmä. Säälin sua...sä vaan kulutat kaikkien aikaa, siks kaikki hermostuu eikä kestä olla sun lähellä...eikä kukaan kaipaa sua...etkö jo nää...naurettava saastakasa...sä oot täysin turha..." Ja ei, mä en oo oppinu sillä tässä mä jälleen moitin itteäni. Hävettää.
Oon ärsyyntyny ja raivona muutamasta asiasta, mutt joku sanoo etten sais olla sillä mulla ei oo mitään oikeutta vaatia itelleni niin paljoa. Mutt mä oonki itekäs paskiainen. On ristiriitasta muuttaa ajattelutapojaan niin ett pystyis uskomaan olevansa jotain ja ansaitsevansa vaan parasta, mutt sitten kun yrität alkaa ajattelemaan noin ja vaatimaan asioita, niin saat huomata ettei mikään tuu onnistumaan, sun haluilla ja toiveilla ei oo väliä.
Samaan aikaan tätä kirjottaessa mulla on huono omatunto ku tunnen noin enkä osaa olla mistään kiitollinen. Mutt sitt samalla taas mietin, ett enkö mä sittenkään ollu tärkeä ja arvokas niin ku terapeutit on väittäny. ( "
olipa hölmö ja täysin hullu kysymys" nauraa Irvikissa "
sä et tuu koskaan olemaan kenellekkään tärkeä". ) Hankalaa tasapainoilua... Milloin on siis aika lopettaa uskominen ja toivominen? Jos ei kykene arvostamaan itseään niin onko silkkaa hulluutta olettaa sitä toisilta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3