En tiiä oonko ollu yöllä enemmän hereillä kuin nukkunu. Luettuani kirjaa sammutin valot klo 00.50 ja kai olin nukahtanu, mutt olin jälleen hereillä 02.20. Ahisti aivan mielettömästi...kaikki pahat asiat pyöri mielessä eikä antanu mulle rauhaa. Kävin juomassa ja selailin kännykällä uutiset jonka jälkeen yritin rauhottua nukkumaan. En osaa sanoa ett onnistuinko, ihan ku oisin ollu unen ja valveilla olon rajalla. Oon pyöriny sängyssä ja vaihellu asentoa, mutt ei. Mieli ei antanu rauhaa. Katoin kelloa kuuden aikaan ja seittemältä annoin itelleni luvan nousta ylös. Ahisti edelleen.
Nappasin koirat mukaan ja lähettiin ulos aamulenkille ja se rauhotti mieltä jonkin verran. Ihmisiä ei juurikaan näkyny ja kaikkialla oli hiljasta. Aurinko vaan paisto. Sillon tuntu ett tästä päivästä vois sittenki tulla ihan hyvä. Kunnes...
Kaikki oli jo hereillä ja oltiin aamupalapöydässä. Tänään olis taas pojan salibandyturnaus johon alettiin vähitellen valmistautuun. Olin eilen pessyt pyykkejä, mutt enpä ollu muistanu laittaa niitä kuivumaan. Pojan alkaessa laittaan pelikamoja kasaan mä luulin ett pelishortsit ois märkinä siellä koneessa ja siitähän homma levis... Välityömästi korvissa alko kuulumaan tuttu huuto " saatanan patalaiska paska, sun syy ettei pojallas oo nyt pelohousuja!! Saamaton luuseri!!" Vaikka pian kävikin ilmi ettei shortsit ollutkaan märkänä koneessa niin syyllisyys ei hävinny. Paska mikä paska. Sitten tuli riita beijben kans... Ei auttanu muu kuin nakata Oxamin naamaan jotta mieli rauhottuis eea hitusen. Morkkis ja häpeä omasta sairaudesta on ylitsejyräävä...en kestä tätä.
Yritän pysyä hereillä pelireissun ajan, eiköhän se sitten ainakin onnistu kun pojan joukkueen peli alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3