Luottamuspulaa...

Eilis ilta meni siihen ett nappasin rauhottavan naamaan ja kamppailin mielen kans. Halu viiltää oli uskomaton! Tuli pitkiin aikoihin sellanen tunne ett se on ainoa keino tulla toimeen sen vihan ja pahan olon kans. Vihasin itteeni enkä kestäny olla itteni kans. Halusin tuhota itteni pieniksi palasiksi ja toivoa katoavani kokonaan. Mun oleminen täällä on välillä niin helvetin hankalaa ja itsetunto laskee laskemistaan kun huomaan ett muut alkaa hermostua muhun. Kuten beijbkin sano eilen ett hän voi oikein hyvin nukkua autossa sekä on kyllästyny ja väsyny tähän touhuun. Mutt tätä elämä mun kans on...mun pelot näkyy ihan pienissäkin asioissa ja jokapäiväsessä arjessa. Mä pelkään jääväni yksin just sillon ku oon heikoimmillani enkä pysty uskomaan kenenkään välittävän ja tykkäävän musta aidosti, joten MULLA ON LUOTTAMUSPULA!! Mä en kykene näkemään itteeni niin hyvänä ett joku jäis mun viereen, eli MULLA ON LUOTTAMUSPULA!! Mä en oo koskaan voinu luottaa kehenkään, en kehenkään, joten MULLA ON LUOTTAMUSPULA!!! Ja se näkyy, valitettavas Etenkin nyt kun viime aikoina en oo kamalasti beijbeltä huomioo saanu, niin helposti mun sairas mieli alkaa kuiskutteleen juttuja, se taas antaa lisäpotkua mun LUOTTAMUSPULAAN!! Ja nyt kun mun mieli ei voi kovin hyvin, niin se sairas puoli kehittelee mitä sairaimpia teorioita eikä mulla ei oo muuta vaihtoehtoa ku tulla niiden kans toimeen. Mulle on sanottu usein ja oon kertonu sen myös beijbelle, ett ku traumaterapia alko ja nyt ku alko vielä tuo ryhmäjuttukin (vaikeasti traumatisoituneiden dissosiaatiohäiriöt ja vanhemmuus), niin on erittäin tavallista ett alkuviikkojen aikana oireet lisääntyy, usein voimakkaastikkin. Nyt mä vain olin toivonu vähän ymmärrystä... en mäkään nauti ollessani tämmönen, enkä oo pyytäny saaha tulla tämmöseksi. Ja jos mä en saa tappaa itteäni niin mielestäni se ois ihan reilua ett saisin sitten oireilla tätä pahaa oloa...

Mä tiiän ett harhaisena mä sanon pahasti, käyttäydyn ilkeesti ja vetäydyn omaan maailmaan, mutt just sillon mä en osaa muutakaan. Yritin tehä mielessäni läsnäoloharjotusta eilen kun tunsin ahistuksen kasvavan, mutt en pysyny kasassa. Syyllisyys ja itseviha oli nopeampia ja ne sai vejettyä mut salamannopeudella pimeyteen. Pahinta näissä tilanteissa on se ettei me kyetä beijben kans puhuun ja selvittään sitä vaan aina oon eessä riita, usein siitä mitä mä sanoin tai tein. Siksipä vihaan ja halveksin itteeni vielä enemmän koska aiheutan niin paljon ongelmia meijän suhteeseen. Viime yön sitten nukuin olkkarissa sillä se tuntu ainoalta paikalta jossa pystyin kuvittelemaan nukkuvani. Tein sitten itelleni pedin vuodesohvalle ja pian olin unessa. (joko "kohtaus" vei mun voimat tai sitten lääkitys oli kohillaan).

Aamuvuoroon tuli herättyä aika sekavissa tunnelmissa ja töihin päästyä vetäsin kestohymynaamarin kasvoille. Nyt on hetki rauhallista aikaa kun poika lähti treeneihin ja beijb on vielä töissä... Tällasina hetkinä sitä kunnolla huomaa kuinka väsyny ja lopussa oikiasti on...