Hyvä tyttö.

Huomenna olis jälleen vakauttamisryhmän aika ja tein tuossa hetki sitten kotitehtävän, joita me sieltä jokaisen kerran jälkeen saahaan. Siinä piti alleviivata ja ympyröidä eri oireita sekä virittyneisyystiloja oita itellä ilmenee nyt tai on ilmennyt aiemmin. Otin kynän reippaasti käteen ja aloin viivailemaan...ja viivailin, ja taas ja taas. Hitto...tajusin ett mähän oon sairas. Beijb istu pyödän toisella puolen ja söi iltapalaansa. Vilkasin sitä; beijb hymyili kännykälleen, mitä ilmeisemmin tekstaili ja jutteli serkkunsa kans ja menneillään oli mukava keskustelu. Mä vilkasin sitten omia papereitani ja taas beijben hymyileviä kasvoja ja uppoutumista keskusteluun. Mut valtas uskomaton suru...ja häpeä. Tunsin suurta surua siitä etten mä taija saaha beijben kasvoille hymyä juuri koskaan...mä oon täysin eri maailmasta ku "terveet" ja helpot ihmiset. Elämä mun kans on yhtä taistelua ja alleviivattujen oireiden kanssa kamppailua. Olin niin pahoillani etten mä kykene antaan beijbelle parempaa. Tuntu ett alkaa itkettään, mutt jatkoin alleviivailuja ja loihdin kasvoille mielettömän leveän hymyn ja taisinpa jopa irvistellä. Oli taas helpompaa leikkiä ja vetää vitsiksi koko homma. Sattu liiaksi... Mä niin haluaisin kertoa beijbelle ett tarvin sitä, haluaisin ett se juttelis mun kans ja antas hetken aikaa, olis mun kans. En mä oo sitä ehtiny tänään juuri ees näkemään, ainoastaan ku se haki mut nyrkkeilemästä ja käytiin kaupassa, sitten tuon iltapalan ajan. Nyt mä kirjotan tätä kun beijb meni lenkittään koirat. Oisin halunnu ett se ois ollu hetken mun kans, jotenki oisin tarvinnu sitä just nyt...mutt beijb muistutti ett huomenna on aikanen aamuherätys.

Samaan aikaan mä tarvin beijbeä tosi paljon, mutt samalla mä häpeän itteeni. Yritän salata ja piilotella oireilua jotta se ei menis pois... Kyyneleet alko valuun...  Kaikki ne beijben sanomat lauseet sen väsymyksestä ja neuvottomuudesta kaikuu yhä mun korvissa ja ne saa mut pitämään suuni kiinni. Mä en uskalla puhua beijbelle vaikka haluaisin tehä niin! Ristiriitasta! Vaikeeta! Mun ei oo ny tarkotus mollata tai moittia beijbeä, ei ei ei. Mä kai vaan yritän kertoa mitä tarvisin just nyt ja osottaa etten mä pärjää yksin...ainakaan kovin hyvin. Siks mulla onki huono omatunto koska tunnen vaativani todella paljon, jopa liikaa huomiota ja tukea. Kyllä mä haluaisin tulla toimeen täysin ilman ketään, haluaisin pärjätä ja selvitä täysin yksin. Mutt just nyt se ei vaan mee niin.

Mä haluaisin olla hyvä tyttö. Haluaisin olla terve, tavallinen tyttö joka kykenee hymyilemään ilosta, itkemään surusta, elämään pelotta ja nauttimaan kaikesta. Mä en oo se tyttö. Enkä usko ett musta koskaan tuleekaan.