Takaumaa...

Kirjottaminen on jääny viime aikoina vähiin, pahoittelut siitä. Mun mielessä on tapahtunu paljon asioita enkä oo aina ymmärtäny itteeni tai ees tienny mitä ajatella ja kirjottamisen alottaminen on tuntunu vaikeelta. Tuntu myös, ett mun täyty saaha hetki aikaa miettiä. Olla itteni kans ja miettiä. Noh...se nyt ei sitt kovin hyvin päättyny ja itsenäisyyspäivänä hajosin, kuten edellisestä postauksesta voi ymmärtää.

Traumaterapian alottaminen on nostanu PALJON asioita pinnalle ja tunnen kehollisia tuntemuksia helvetin voimakkaasti. Mun mieleen on palautunu asioita joita on tapahtunu, sanoja jotka on sanottu, tekoja joita on tapahtunu...paljon jopa sellasia jotka olin jo "unohtanu". Vaikka me ei olla terapiassa puhuttu vielä (eikä puhuta pitkiin aikoihin) mistään traumoja aiheuttaneista asioista, niin kai mun mieli alkaa käsitteleen niitä ja harhamieli sitten kehittelee omat pelkonsa joita se heittelee mun eteen. Mä pelkään, tunnen ja vihaan tuplaten enemmän mitä vähän aikaa sitten. Mä vihaan kaikkea ja kaikkia niitä jotka musta on tehny tällasen! Mä tunnen kaiken niin saatanan voimakkaasti, viha muuttuu raivoksi ja raivo syövyttää mua sisältä. Mä tunnen mun kehossa kaiken mitä mulle on tehty ja pelko niiden uusiutumisesta on sanomattoman valtava! Ihan ku menneisyys haluais tuhota mut. Nää kaikki tunteet ei mahu mun sisälle, ne repii mut! Kumpa joku vois ottaa tän tunteen pois tai kumpa joku ymmärtäis miltä se tuntuu. Kumpa mä voisin antaa toisen ottaa mut syliin, silittää mun hiuksia ja luvata mulle, ett jonain pävänä kaikki on hyvin. Mutt pelot ei anna! Mä en voi päästää ketään mun lähelle sillon ku "pelot on päällä" ja elän takaumia. Mä tunnen kaiken niin elävästi joten  jokainen kosketus on se "paha käsi" joka repii ja riisuu...tekee musta likasen.
                        
                                   
Lapsiminä on läsnä tosi usein kuten itsenäisyyspäivänä. Se kaikki pyörii mun mielessä koko ajan, uudelleen ja uudelleen...taas ja taas. Se muistutti mua siitä kuinka sairas mä oon, kuinka hullu ja friikki. Mä hölmö olin luullu ett oisin voinu hivenen paremmin joten se hajoaminen teki tosi kipeetä. Mä en osaa selittää tapahtumaa niin ett siitä sais helposti ymmärrettävän... mutt kaikki pelot kiteyty yhteen kohtaukseen.

Beijb oli viettämässä työporukkansa kans pikkujoulua ja mä olin kyseisenä päivänä iltavuorossa, ja seuraavana päivänä aamuvuorossa. Poika oli mummulassa sen yön, olin siis yksin. Mä tiesin jo entuudestaan ett rankka yö tulee olemaan, mutt olin hiljaa. En puhunu beijbelle mitään jotta se ei luule, ett mä haluan estää sitä menemästä pikkujouluihin. Kerroin vaan, ett mä nukun sitten olkkarissa... en selitelly enempää ja beijb oli luullu mun tarkottavan etten mä voi nukkua makkarissa koska toinen on juonu. Mutt beijb ei kysyny mitään joten en mäkään sitt jaksanu selitellä. Beijb lähti jouluilemaan iltapäivällä... Se oli myös sanonu ettei aio olla myöhään.

Mä tein työvuoroni ja pyöräilin kotiin. Laitoin saunan lämpiämään kun ajattelin saunomisen rentouttavan. Sitt lähin lenkittään koirat ja tulin kotiin, kävin saunassa. Hoin koko ajan mielessäni "kaikki on hyvin...kaikki on hyvin...mitään pahaa ei tapahu..." mutt samalla mä tunsin kiristävää oloa harteissa. Tunsin ettei kaikki ollu hyvin. Tein itelleni pedin olkkarin sohvalle, sillä siitä on helpompi päästä karkuun kuin makkarista. Mua pelotti! Mä tiesin, ett jossain vaiheessa yötä ulko-ovi tulee aukeamaan ja alkoholille haiseva ihminen tulee mun kotiin. Mä olin aivan riekaleina pelosta! Yritin kattoo telkkaria, unohtaa pelon ja ottaa rauhallisesti. Luin kirjaa ja aloin nukkuun.

Pari tuntia myöhemmin heräsin. Katoin kännystä kelloa.. 2.19. Beijb ei ollu tullu kotiin...ei tekstaria, ei mitään. Paniikki alko hiipiin. Miks se ei ollu kotona...miks se ei ollu jo tullu vaik lupas... Soitin sille. Siellä oli täysin hiljasta, ei minkäänlaista hälinää tai mitään. Puhelusta ei irronnu mitään muuta ku ett aikoo tulla kotiin.

Lopetin puhelun ja takauma iski. Se vei mut, imas pyörremyrskyn sisään. Harhamieli kuiski " Se ei tuu takas, se löysi paremman tytön. Niinhän se teki jo aiemminki. Se ei tuu takas...se ei tuu takas." Ulkoa kuulu autojen ääniä...aivan kuten lapsena kun ootin äitiä kotiin baarista. Auton renkaiden rapina kerto, ett pian ovi aukeaa. Sitt juopuneita ihmisiä tulee mun kotiin. Sitt mun huoneen ovi aukiaa... Harhamieli kuiski " Se ei tuu enää takas, sä oot nyt ihan yksin...täysin yksin. Kohta avain alkaa kiertyyn ovessa ja se aukiaa...joku tulee sisään...kukaan ei sua pelasta...". Mä kävelin asuntoa ympäri...halusin mennä piiloon, karata, ihan mitä vaan. Mun sisällä roihus tulipalo...en hallinnu itteeni... Sitt kuulin taas auton renkaiden äänen ja tunsin sen tapahtuvan. Mä olin taas lapsi...piti mennä piiloon. PANIIKKI!!! Menin pojan huoneeseen, etin piilopaikkaa! Menin piiloon pyykkitelineessä roikkuvien vaatteiden sekaan ja tärisin pelosta!

Ovi aukes ja se tuli sisään. Se käveli ympäri asuntoa ettien mua. Mä tärisin ja mietin "elä löyä mua, elä nää mua". Se kävi pojan huoneen ovella, mä näin sen pyykkien seasta. Pelkäsin ett mun hengitys tärisyttäis pyykkejä niin paljon ett se paljastais mut. Se meni pois ja soitti mun puhelimeen. Voi vittu!! Olin jossain vaiheessa jättäny kännyni pojan pöyälle! Se sitt tietää mun olevan täällä!! Se tuli huoneeseen ja laitto valot päälle...voi helvetti!! Mä hajoon!! Mä tärisen, kuristun. Se näki mut. Se vie pyykit pois mun päältä, koskee muhun. Se kuiskaa "hei, ei mitään hätää..." Mä tärisen. " mee pois" mä sanon. "elä koske muhun, mee pois". Se ei tottele. Se hokee ettei oo mitään hätää. Miks se ei mee pois?!!? Miiks se haluaa koskea?!!? Kosketus olkapäässä on tuttu...olkapäästä mut painettiin lattiaa vasten...hiuksista mua siirreltiin. Mun on pakko päästä pois!!! AUTTAKAA NY JOKU!!!

                                    

 Mä tönäsin sen pois, kauemmas musta. Menin pois ja aloin pukemaan vaatteita päälle. Mun oli pakko päästä pois, en saanu henkee!! Pakko karata...pakko. Kello oli 3:30 ja mä kävelin ulkona pimeässä. Kaikkialla oli hiljasta. Mä aloin tajuta mitä tapahtu...tajusin ettei kukaan terve ihminen piiloudu pyykkien sekaan omassa kotona! Tajusin kuinka sairas ja hullu mä olin...tajusin kuinka friikiltä mä näytin beijben silmissä. Itkin...itkin niin ett silmiin sattu. Beijb soitti ja pitkän puhelun jälkeen se sai mut palaamaan kotiin. Se halus jutella, selvittää asian. Mä olin (oon yhä) saatanan vihanen ettei se ollu voinu laittaa mulle yhtään viestiä ett menee pidempään tai ees hyvän yön toivotukset. Ei mitään koko iltana.

En menny makkariin nukkumaan. Makoilin olkkarin sohvalla siihen asti kunnes piti nousta ja lähteä töihin. Olin hajalla. Olin vihanen itelleni, olin täysin saastaa!! En halunnu olla täällä enää.

Menin töihin ja hymyilin. Näyttelin kaiken olevan hyvin, ainahan mulla on.