Toiveita ja tulella leikkimistä.

Terapeuttini on ollut joululomalla joten en oo pariin viikkoon käyny terapiassa. Aihetta kyllä olis, mutt välillä tuntuu ett kaikki noi hoitojutut ja tapaamiset, käynnit siellä ja täällä sekottaa vaan mun normaalia arkea ja vaikeuttaa elämää. Hullu ajatus, eikö? Mutt joskus vaan on tuntunu ettei jaksais puhua tai yleensä ees laahustaa paikalle, etenki jos tunnen ett on tulossa hyvä päivä ja sitt se pitää "pilata" huonoilla asioilla, vaikka useinhan mulla on ollu hyvä olo ja mieli kun oon terapiasta lähteny pois. Huomasin aamulla etten mä oo suonu ajatustakaan terapeutin antamalle kotitehtävälle, eli siihen ett mun pitäis keksiä ja sanottaa asioita jotka saattaa laukasta takaumia tai rikkoa mun mielenrauhaa jotta mun on helpompi sitten ennakoida niitä tilanteita. Oon unohtanu sen kokonaan! Nyt kai sitt täytyy alkaa miettiin niitä... Tuntuu kyllä jotenki tympeeltä sillä niitä asioita on niiiiiiiiiiin  paljon!

Jouluna sisko kysy multa ett mitä suunnitelmia meillä on uudeksi vuodeksi. Samaan syssyyn se alko selittään "sillä mä vaan ku me äitin kans varattiin uudeksi vuodeksi mökki Isolta-Syötteeltä ja eka kyllä ajateltiin ett oisitteko halunnu lähtee mukaan, mutt sitten mietittiin ett oot varmaan töissä niin ei sitten kysytty. Niin sillä mä vaan ku neiti (sen 16-v. tyttö, mun kummityttö) jää kotiin niin jos te kävisitte sillon keskiviikkona kattoon ettei siellä oo mitään pippaloita." Näillä tiedoilla sitt mentiin eteenpäin ja lupasin keskiviikkona siellä käydä. Avaimet niille tuotiin sitten jo tänään, eli tuo keskiviikon tarkastuskäynti ei ollutkaan ainoa, vaan tänään sisko sano "niin jos vaan jaksat niin käy siellä aina sillon tällön kattomassa ett kaikki on ok". Ja nehän on reissussa sitt koko viikon!! Toisaalta tuo ei tunnu missään, mutt toisaalta mua vituttaa aivan saatanasti se, ettei sisko oo vielkään oppinu viettään aikaa tyttönsä kans ja ett kuin helposti asiat liuku jälleen niin ett mä oon lapsenvahtina. Lapsenvahtinahan olin kummitytölleni myös sillon kun halusin tappaa itteni ja taistelin elämää eteenpäin minuutti kerrallaan. Sisko lähti silloin reissuun, olikohan Helsinkiin ja äiti lähti kaverinsa mökille ryyppään. Ja kyllä, oisinhan mä voinu kieltäytyä mutt tosiaan luulin ett kyse oli vain ja ainoastaan keskiviikkoillasta, ei koko viikosta. Kummityttöni on ollut huostaanotettuna, ja on välillä erittäin riskialtis kaikelle. Tässä lapsenvahtina olemisessa on siis pientä haastetta. Välillä mä ajattelen, etten ota mitään turhia paineita itelleni, mutt sitt tajuan etten mä antais itelleni koskaan anteeksi jos neitille tapahtuis jotain! Sitt taas mietin, ett neitin pitäis jo itekkin tietää mitä saa ja kannattaa tehä ja mitä ei, mutt sitt taas muistan kuinka pahasti se on asiansa aiemmin ryssiny ja ettei se tosiaan selviä yksin! Pientä tasapainoilua! Se tyttö on vaan niin uskomattoman hauras pieni enkeli, se ei aina ymmärrä ettei maailma oo niin turvallinen paikka. Tulella ei kannata leikkiä.

Joulusta vielä sen verran ett juteltiin Sandelssin kans joulun viettämisestä. Sen kans on helppo jutella noista asioista sillä sen omat perhetaustat ei myöskään oo mitkään helpoimmat ja ns. perhejoulu voi ahistaa aivan helvetisti. Silti siinä on kuitenkin joku kumma juttu ettei sitä ens vuonna enää muista ett edellisjoulu piti olla viimenen jolloin sitä lähtee hermostuttaan itteensä. :/  Sitt mulla tuli ajatus ett vois olla aivan ihana idea mennä johonki tunnelmalliseen korpimökkiin aivan ihanalla porukalla, saunoa ja syyä ja viettää joulu ilman pelkoja. Viiä linnuille ulos jyviä ja talipalloja, sytyttää ulkotulia ja kuunnella hiljasuutta. Se olis taivaallista. Se olis mun joulu.
 

 Mutt eikö niin ett kaikki on mahollista? Täytyy vaan jaksaa toivoa oikein kovasti ja pitää niistä kii. :) Mä haluan viettää kerran unelmieni joulun.