Joulu on ohi. Meni oletettua paremmin...eli kukaan ei tapellu, huutanu tai joutunu turvakotiin. Mä kyllä tunsin itessäni ett olin valppaana koko ajan ja ootin millon rysähtää. Yhen kerran säikähin ihan kunnolla ja mielessäni ajattelin "voi vittu...nyt se alkaa...". Meillä kun on tuolla ulkovarastossa vieläkin häistä jääneitä kaljoja jakun bijb sai joululahjaksi hienon vyön jonka soljessa on samassa pullonajaava, niin beijb siitä innostuneena riensi hakemaan yhen pullon ja tuli sen kans sitten olkkariin nauraen sitä kun pullo oli aivan jäässä. Siinä äiti ja siskokin innostu nauramaan asiaa ja sitt joku niistä hokas ett kannattaa kantaa ne kaikki sisään jottei ne posahda varastoon. Hoin vaan mielessäni ett nyt se alkaa, nyt äiti ei voi enää pysyä kaljoista erossa kun niitä näemmä kannetaan sen eteen. Teki mieli nakata ne kaikki helvettiin! Ens ois halunnu nähä yhtään pulloa...en jouluna. Mitään ei kuitenkaan tapahtunu, kukaan ei juonu.
Käytiin myös hautausmaalla ja sytytin kynttilän myös Natuselle. Mun kyyneleet valu virtanaan mun poskilla ja yritin lapasella pyyhkiä enimpiä pois, mutt ei se paljoa auttanu. Mä en oo itkeny kun käyn muiden haudoilla tai ku sytyttelen heille kynttilöitä, mutt Natusen kohalla mä itkin. Kyyneleet vyöry mun sisältä kun toivotin mielessäni Natuselle hyvää joulua. Äääh...kyyneleet valuu taas. Käännyn niin ettei beijb nää mun kasvoja... Natunen oli mun koko ajan mun vierellä sillon ku halusin kuolla ja itkin tuskaa mun sisällä, se ei hievahtanutkaan mun kyljestä, vartioi koko ajan. Nyt sitä pientä sankaria ei enää oo. Mun on sitä niin ikävä. <3
Itken. Itken. Itken. Itken. Itken.
<3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3
Mä oon huomannu itestäni sellasen asian, ett mä osittain ehkä tietosesti laitan itteni ikävien aiheiden keskelle, tai sitt mä teen sen huomaamatta. Mutt niin mä teen. Eilen aloin yksinollessa Netflixistä kattoon leffaa nimeltä K 11. En tienny entuudestaan leffasta mitään muuta kuin ett siinä on jotain vankilajuttua. Vähitellen leffan tapahtumat alko meneen syvemmälle ja ahistaviakin juttuja näytettiin. Jatkoin kuitenki kattomista ja yhtäkkiä mulle tutuksi tulleet sanat "Pahoja asioita tapahtuu pahoille ihmisille" rävähtää ruutuun uudestaan ja uudestaan. Tunsin olevani se tyttö joka hakkas päätään nyrkeillään ja hoki noita sanoja. Itkin, mutt jatkoin kattomista. Onneksi. Nyt mä rakastan sitä leffaa, tuun kattomaan sen vielä monesti.
 |
| Bad things happen to bad people |
Oon huomannu ett joskus saan helvetin suurta tyydytystä esim. just leffojen kautta, etenki jos ne on tosielämään perustuvia. Jos leffan "pahikset" joutuu vastuuseen teoistaan mä (hölmöä, tiedän) tunnen saavani jotain oikeutta. Mä nautin siitä! Joskus leffat saa aikaan just ei-toivotun reaktion ja sillon tietenkin tuo "euforia" jää kokematta ja oon palannu omiin muistoihin, syvälle tuskaan ja pimeyteen. On kai silkkaa hulluutta ottaa tuollasia riskejä...mutt mullahan on jo diagnoosi tehty joten annan mennä täysillä! :D ( sairasta huumoria)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3