Löysin lapsi-minän.

Kotiuduin just terapiasta. Oli ihana "istunto". Sain purettua vähän sitä mun hajoamista takaumien parissa ja piiloutumista pyykkien sekaan. Nyt en ehkä enää niin hämmentyny oo tapahtuneesta ja terapeutti sai selitettyä mulle, ett takaumahetkellä olin se pieni minä, se joka ei tienny miten selvitä ja oli yksin. Huomasin käyttäytyneeni aivan samoin kuin lapsi käyttäytyisi ja ajattelin aivan kuten lapsi ajattelisi. Mun sisällä on se pieni minä josta mun täytyy huolehtia ja vaikka sillä pienellä minulla ei ollu lapsena ketään kuka olisi suojellu, niin nyt sillä on minut. Mä oon ny aikuinen ja mä voin pitää siitä huolen. Jos vain saisin läsnäoloharjotuksilla itteni kasaan niin pystyisin rauhottelemaan tuota pientä, kertoa ettei tarvi paeta eikä piiloutua. Kerroin terapeutille, ett olin yrittäny rauhotella itteeni ja rentoutua käyden koiirien kans lenkillä ja ittekseni saunassa ennen nukkumaan menoa, mutt ett tunsin kuinka olo alkko kiristyyn vähitellen. Se kuulemma on sitä aikuisen ja lapsen taistelua, eli mä aikuisena yritän järkeillä ja uskoa kaiken menevän hyvin, mutt lapsi-minä alkaa nostelemaan päätään. Sainhan mä kuitenki itteni nukahtamaan ennen "kaaosta", mutt koska heräsin kesken unien (joka on tapahtunut monissa traumaattisissa tapahtumissa) ja olin yksin, eikä beijbestä ollu kuulunu mitään, niin takauma palautti mut välittömästi menneisyyteen. Läsnäoloharjotuksilla ei ollis voinu enää tilannetta pelastaa sillä olin jo niin syvällä. Se, mitä mä voin jatkossa tehä ja minkä terapeutti anto mulle kotitehtäväksi on selvittää mitkä asiat saattaa laukasta kyseisiä oloja ja mitkä asiat auttaa mua pysymään tässä hetkessä, tässä päivässä. Ennaltaehkäisy on kuulemma erittäin tärkeetä, eli tietää asiat jotka mahollisesti voi takauman laukasta jotta mä ehin alkaa vakauttaan itteeni hyvissä ajoin ettei lapsi-minä pääse valtaan. Terapeutti kehotti mua huolehtiin ja pitään hyvänä sitä pientä ottaen vaikka tyynyn syliin ja taputellen sitä hellästi tai silitelen.Tajusin, ett niinhän mä aina oon tehny. Aina. Täysin tiedostamatta mä oon kaikkialla ottanu syliini jotain, yleensä tyynyn jota silittelen tai pidän vaan lähellä.

Se mikä tuntu jännältä on se, kun romahdettuani vajaa pari vuotta sitten, mä kävin kriisihoitajan luona ja hän kerto mun muistuttavan Muumeista tuttua Näkymätöntä Ninniä joka pelkkää niin kovasti , mutt vahvistuttuaan se tulee rohkeemmaksi.Yhtäkkiä tänään terapiassa mä havahuin ajatukseen, ett se pieni mun sisällä on Ninni. Oon kuvitellu sen pienen mun sisällä aivan tismalleen sen näköseksi. Pieni-minä olkoon siis Ninni. Nyt sillä on nimi :)


Mä oon jotenki sekasin tuosta oivalluksesta, hyvällä tavalla. :) On jännä saada todisteita siitä ettei ole hullu ja kuulla toisen ymmärtävän mistä mä puhun ja vieläpä kertovan ett mun käytös ja ajatukset on ihan tavallisia.

Kumpa mä vaan saisin beijben ymmärtämään mitä mussa tapahtuu tai kumpa osaisin selittää niin ett sen vois ymmärtää.