Poika on pelireissulla joten ei tiiä vielä suru-uutista. Musta tuntuu ett samalla ku petin Natusen, niin petin myös poikani. Tiiän ett mä oon vaan ihminen ja etten mä kykene kaikkeen, mutt mä en voi hyväksyä sitä. Tunnen itteni petturiksi. Mä ansaitsisin rangaistuksen...musta tuntuu ett..etten mä saa rauhaa iteltäni. Ihan kumma fiilis jotenki. Vaikka toisaalta tiiän, ett näin voi käyä ihan kelle vaan, niin jostain kumman syystä mä oon itelleni nyt niin saatanan vihanen. Ihan ku oisin jättäny tekemättä jotain ja sen takia kävi kuten kävi! Mä en tiiä miten tää ois voinu olla mun vika, mutt siltä musta tuntuu, niin harhamieli mulle kuiskailee saaden mut uskomaan sen sanoihin.
Mä hajotan kaiken mikä on mun ympärillä, kaiken mitä mä oon kyenny rakastamaan menee pois, se viiään pois. Mitä enemmän mä yritän olla kuten tavalliset ihmiset, sitä enemmän muhun sattuu. Mä en osaa olla ja tuntea tunteita, kokea asioita kuten tavaliset ihmiset. Mä tunnen joko liikaa tai en ollenkaan.
Ainoa keino joka lieventäis tätä itsesyytöstä on saaha rangaistus. niinhän kaikile pahoille tehään...niitä rangaistaan kun ne ei pärjänny. Jos mua rangaistais liikaa, niin lopulta mä en tuntis enää mitään. Sitten en jaksais ees syyttää itteäni, en pelätä enkä raivota. Viekää multa pois tää itsensä vihaamisen ja syytöksen kyky!
Mä en oo oikeutettu rauhalliseen ja tavalliseen elämään. Usein mä oonki miettiny ett miks mä pääsin pois sieltä pahasta paikasta? Miks mä en ois voinu jäähä sille tielle vaan mut palautettiin kamppailemaan elämäni eteen joka helvetin päivä? Tarkemmin ajateltua mä tulin toimeen itteni kans paljon paremmin kun en yrittäny olla jotain sellasta mitä en oo. Elämisestä tulee vaikeeta just sillon ku joutuu vieraalle maalle. En mä tuu toimeen tällasena.
Mun on helpompi elää itteni kans kun makaan veret suussa vasten kylmää laattalattiaa, ulisten itkun sekaista ininää, tuntien kädet vartalolla jotka kääntää mut ympäri ja pitävät jalkojani levällään toisten työntyen muhun. Kuulen naurua, voihkintaa... Joku suutelee mua väkisin, joudun nielemään vereni...kunnes se työntyy mun suuhunki puristaen mun kurkkua, kuristavan mua. Muhun sattuu, mutt ainaki tiiän minkä arvonen mä oon, tiiän mikä on mun paikka.
Voi rakas ystävä, ei se ole millään tavalla sinun syytäsi, että Natunen nukkui pois. Sinä teit aivan kaikkesi, veit lääkäriin ja mahdollistit kaiken, hoidot ja tutkimukset, Natuselle. Natusen sairaus nyt vain jostain syystä oli voittamaton - sellainen, jolle kukaan ei olisi voinut mitään.
VastaaPoistaÄlä missään nimessä syyllistä itseäsi hyvä ihminen - anna itsellesi armoa ja siimaa. Anna itsellesi sisäistä rauhaa ja muistele kuinka hoidit Natusta loppuun asti kaikkesi tehden. Sinä olet sen kunnian ja ylpeyden ansainnut. Sinä teit kaiken aivan oikein.
Voimia surun keskelle - en pysty kuvittelemaan edes millaista se on, vaikkakin se hetki koittaa aivan pian meidän elämässä. Turre on mennyt todella huonompaan kuntoon. Päivä kerrallaan, tammikuussa varmaankin tulee meidän loppupiikin aika.
Voimia. <3
Voi BonaFide <3 kiitos sanoistas jälleen kerran. Lämmittää kovasti! Omasta karvasesta luopuminen on kamalaa ja vaikka tietää tehneensä kaiken voitavan niin kuitenki tuntuu ettei se oo tarpeeksi. Mun on lähes mahoton sallia itelleni heikkoutta,saamattomuutta tai väsymistä,mun on pakko selviytyä ja tehä kaikkeni, sekä vielä enemmän.
VastaaPoista