Ensin työ, sitten huvi.

En tiiä mistä oon saanu voimat selvitä tämän päivän läpi. En todellakaan tiiä. Tää päivä on ollu synkin pariin vuoteen. Mä en oikiasti tiiä miten tää kaikki tulee lopulta päättymään. Ja milloin. Mä jaksan enää toivoa, ett loppu tulis mahollisimman pian...on se sitt millanen tahansa.

Viime yö meni kai nukkuessa, johtuen paljolti lääkkeistä. Aamulla heräsin ja mieli oli pahempi kuin illalla. Olin täysin pelon ja ahistuksen vallassa! Yritin taas saaha jotain puhuttua, mutt ei se kovinkaan hyvin onnistunu. En muista missä vaiheessa hermostuin kunnolla, heitin myslilautasen lattialle ja painelin pakkaamaan työlaukun. Päätin etten töistä enää takas tulisi. Työvuoro oli pakko mennä hoitamaan sillä työt täytyy hoitaa eikä noin lyhyellä varotusajalla saatais mun tilalle töihin ketään. Kaikesta huolimatta halusin olla reilu työpaikkaa kohtaan. Niinhän se vanha sanontakin menee, ett "ensin työ, sitten huvi". Mä todella koin tulleeni elämäni päätöskohtaan ja nostin makuuhuoneen hyllylle jo aikoja sitten kirjottamani kirjeen pojalle jonka kuoren sisälle laitoin myös sen Enkelikutsuja-korun. Ite en sitä enää tarvitse. Ennen kotoa lähtöä sanoin Beijbelle kaiken loppuvan tänään. Sitt kävelin bussipysäkille, sammutin puhelimen ja menin töihin. Olin aivan riekaleina enkä todellakaan tienny kuinka jaksaisin vetää työpäivän läpi.

Mutt tässä mä oon...en kylläkään omasta halustani. otin jo yölääkkeet sekä tarvittavat. En haluais ajatellakaan nukkumista sillä silloin on pian seuraava päivä ja sitä mä vähiten haluan. Huomenna olis myös terapia... Saatana mä en jaksa enää! Mä en halua vuodattaa enää yhtäkään tuskan kyyneltä! Tää on kärsimystä!