Vuoropuhelua.

En tiiä mitä kirjottaa. Sanat pyörii mielessä mutt en saa mitään ulos. Tää päivä on muutenki ollu tosi sekava ja nyt oon totaalisen väsyny. En kuitenkaan halua ajatellakkaan nukkumaan menoa! En tiiä mikä mua vaivaa tai ett miks tunnen näin. En kai mä ees tiiä mitä tunnen...onko tää vihaa, hämmennystä vai pelkoa. Vai ehkä jotain muuta. En tiiä.

Viime yön näin aivan kamalia painajaisia ja oon heränny vaikka kuin monta kertaa. Aamulla herätessä mieli oli kireä ja jotenkin "epätodellinen". Keitin kahvit ja kömpiin tutulle paikalleni sohvan kulmaan ja avasin telkkarin. Herättyäni aloin meikkaamaan sillä pian pitäs lähteä Laatikaisen luo värkkäileen joulujuttuja. Hermostutti joku. Hiljaa olemisen sijasta mä päätin sanottaa ajatuksiani ja sanoin Beijbelle "Mistähän johtuu ett oon taas alkanu näkemään painajaisia.." Ei me siitä kutenkaan sen enempää juteltu, mutt olinpa ainakin sanonu jotain. Vähän ajan kuluttua Beijb ilmotti ett keskiviikkona pitäs mennä Maestron luo niin se viimeistelis tuon tatskan. Murahdin jotain ja joku sisälläni puristi lujaa. Siinä meikkauksen lomassa päätin taas tehä poikkeuksen ja avasin suuni. Sanoin " Mä tulin taas pahalle päälle". Olin oikiasti päättäny muuttua ja avata suuni sen sijasta ett mököttäisin hiljaa yksin jossain. Kai mä ajattelin ett siitä olis voinu puhua jotain...mutt Beijb sano "no perunko mä sen, parempi ett peruu sen tänään ku viime tingassa". Sitt mä taisin olla hiljaa. Kun Beijb lähti viemään mua Laatikaiselle mä päätin vielä kerran opetella puhumaan ja selitin, ett mä yritin sanottaa mun ajatuksia ja puhua ääneen jotta asiat ei ehkä näyttäiskään niin pahoilta ja ett niistä olis voinu puhua jotain". Siihen sain vastaukseksi ett se oli ollu hyvä juttu ja niin mun kannattaakin tehä ja ett se oli tarkottanu perumisella sitä ett parempi perua ennemmin niin kuin liian myöhään ett Maestro ehtii keksiä halutessaan jotain muuta. Tottahan tuo on ja ymmärrän mä sen. Mutt siitä huolimatta mua jäi harmittaan kun yritin niin kovasti...Sattuu kun yritin niin paljon koska oon kuullu niin paljon siitä etten mä ikinä puhu tai kerro ajatuksistani. Tuo siis oli mulle hiivatin iso askel ja kai mä luulin ett toinen olis tajunnu mun ponnistelut ja haluni puhumiseen.

Tatuoinnin loppuun tekeminen tuntuu edelleen pahalta sillä en pysty uskomaan sen sanomaan. Se on ihan ku vittuilisin itelleni siitä ett yhä oon täällä vaikka oon halunnu kuolla. Ihan ku pilailisin itteni kustannuksella. En tiiä mitä teen asian kans...eikä olla Beijben kans palattu aiheen pariin uudelleen. Hermo menee kun kaikki asiat pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii ja pyörii mun mielessä eikä jätä mua rauhaan.

Nyt kun jälkikäteen mietin tuota mun loukkaantumista puhumisesta niin mä huomaan käyttäytyneeni kuin joku lapsi...eli siis munhan täyty olla jonkun lapsiosan vallassa herätessäni sillä silloinhan mulla oli jo outo olo ja halusin kertoa nähneeni painajaisia jotka pelotti. Ja loukkaannuin kun en ihan saanutkaan haluamaani huomiota, etenkin ku olin ponnistellu niin kovasti. Surettaa yhä. Terapeuttini sanois tässä vaiheessa "Mitä sä haluaisit sanoa sille pienelle loukkaantuneelle tytölle, vai onko tyttö juuri nyt paikalla?" Niin...mitähän mä sille haluaisin sanoa... Sen mä tiiän ett tyttö haluais tulla lohdutetuksi ja sitä kautta huomatuksi. Mä haluan kertoa kuulleeni häntä ja ymmärtäväni pahan mielen, samalla kertoa ettei unet voi oikiasti satuttaa ja ettei unet ole tosia vaikka ne ikäviltä tuntuukin. Haluan kertoa tytölle olevani paikalla ja kuuntelevani häntä jatkossakin.

Huomenna olis terapia ennen iltavuoroon menoa. Tänään oli siis yksi ainoa vapaapäivä joka meni ohi liian nopeasti. Onneks kävin tänään Laatikaisella sillä hänellä on jotenkin ihmeellinen vaikutus muhun, jotenkin voimaannuttava. Laatikaisen elämänkatsomus ja -asenne on erittäin erilainen kuin useimmilla ihmisistä. Juteltiin ja maalattiin...kahviteltiin ja mietittiin maailmaa. Me sovittiin ett nähään pian uudelleen ja jatketaan joulupakertamisia. Odotan sitä kovasti.