Häpeästä syntyneet kyyneleet.

Päivä on ollu täyttä kaaosta ja mieli on hajalla. Terapiassa juteltiin häpeästä ja syyllisyydestä. Kerroin kuinka musta tuntuu, ett mä oon saanu elämänohjeeksi tiedon siitä etten mä koskaan tuu olemaan hyvä ja tärkeä. Kerroin kuinka mä oon kasvanu häpeän tunteesta ja se on juurtunu syvälle muhun. Syyllisyys ja häpeä on mun luonteenpiirteitä, ne on yhtälailla mua kuin siniset silmät, hymykuoppa tai piirtämisen taito. Mä en tiiä minkään muunlaista elämää kuin se mihin mut on opetettu.
       Terapeutti sano: "Sä et voi syyttää itseäs sun vanhempien teoista, ne oli kykenemättömiä kasvattamaan mua ja toimimaan hyvinä vanhempina johon mä pienenä lapsena en voi mitenkään voinu olla syyllinen".
        Mä: " ...mut jokuhan teki musta niin paljon erillaisemman kuin siskostani joka kyllä sai kaiken huomion, tuen, harrastukset, kannustukset, kehut ja vielä tänäkin päivänä sen ei tarvi miettiä kenen kans viettää joulun, eikä sen tarvi miettiä miks oma perhe hylkäs tai ett voiko mennä käymään äitillä kahvilla. Se on aina saanu ja saa yhä kaiken rakkauden. Jokuhan siinä on niin paljon parempaa ettei mulle jääny mitään annettavaksi."
         Terapeutti: " Tuo on kyllä erittäin surullista ja epäreilua, mutta siitä huolimatta sä et ole lapsena kyenny tekemään mitään sellaista että ansaitsisit vanhempiesi käyttäytymisen ".

Sitt me oltiin hiljaa. Mä tuijotin pöydällä olevaa kynttilää joka oli eri kuin viime kerralla, eikä siinä edes palanut. Teki mieli kysyä terapeutilta miksei se oo sytyttäny sitä, mutt pysyin hiljaa ja koitin pysyä aiheessa. Sanoin: "joskus tää vaan tuntuu niin väärältä ettei kukaan kestä mun lähellä ".

Muistan kuinka lapsena tunsin häpeää äidistäni ja kaikista niistä miehistä joiden edessä äiti teki itsestään naurunalaisen. Häpesin ettei minulla ollut parempaa äitiä ja aloin luomaan "mielikuvitusperhettä" ja selittelin keksittyjä juttuja ja selityksiä siitä miksi en pitäisi syntymäpäiväjuhlia, miksi meille ei voisi tulla yökylään, miksi pyörtyilen koulussa tai miksi mulle ei ole tärkeää päästä luokkaretkelle. Tein kaiken salatakseni todellisen äitini, perheeni ja kaiken mitä kodin seinien sisäpuolella on tapahtunu henkeni kaupalla, mutt mitä sain...? En päässyt syliin, ei tullut lohdutusta eikä mitään muutakaan. Sain kuulla olevani petturi ja kiittämätön, itsekäs paskiainen. Mä oon helvetti vie tuhlannu koko elämäni noiden kulissien vuoksi!! Koko elämäni!! Mä häpeän siitä mistä oon tullu, häpeän mikä musta on tullu. Mä en ymmärrä mitä niin pahaa oon tehny jotta ansaitsen näin suuren häpeätaakan. Mummuni aina sanoo "ihmiselle ei anneta enemmän kuin hän jaksaa kantaa". Ennen mä pystyin uskomaan tuohon ja ajattelinkin taakan joskus kevenevän, mutt enää en voi. Se on valetta.

Vakauttamisryhmässä puhuttiin samasta aiheesta ja hiukan sain ymmärrystä itelleni kuunnellessani muiden tyttöjen ajatuksia ja kokemuksia. Sain sanottua, ett aihe oli mielestäni ollu ryhmän tähän astisista aiheista kipein ja vaikein joka nostatti mussa pintaan erittäin suuria vihan tunteita. Mä teen jonain päivänä aiheeseen kuuluvat kotitehtävät täällä blogin sivuilla, joten palataan aiheeseen myöhemmin. Nyt mä en jaksa.

Kaikki nuo tämän päiväiset sai mut vajoamaan pääni sisäiseen hulluuteen jonka syövereissä yhä haparoin. Silmät on itkusta punaset ja turvonneet ja keho on todella väsyny jännitystilasta jonka ahistus sai aikaan. Oon yksin kotona, halusin olla. Beijb meni Maestron luo tatuoitavaksi, mutt mä en voinu enkä jaksanu mennä mukaan. Poika ei oo kotona ens yötä. Oon siis ihan vaan mä. Beijb sano, ett jos mä en lähe sen mukaan niin sitt mun täytyy luvata etten viiltele ja ett oon kotona kun se tulee takas, eli siis en oo lentäny tähtien sekaan. En voinu luvata...pystyin vaan luvata yrittää. Mun täytyy heti soittaa tai laittaa Beijbelle viestiä jos/kun olo menee yhtä tukalaksi mitä aiemmin oli. Nauroin ja sanoin, ett niinhän mä aina teen ku tarvin apua! Tiedoksi niille jotka mua ei vielä hyvin tunne, niin todellisuudessa mä en koskaan tee niin. En pysty "paljastamaan" itteäni ja kertoa olevani heikoilla, mä en siis tekstaa tai soittele ihmisille. Se ei oo mun juttu.

Nyt mä sitt istun tässä tutulla paikallani sohvan kulmassa ja kirjotan sulle. Kiitos kun oot mun vierellä ja jaksat lukea. Kiitos.

Mä oon koittanu illan aikana miettiä, ett mistä saisin itelleni voimia tai mikä auttais mua jaksamaan edes hiukan paremmin. Mutt en mä tiiä. Mä en todellakaan tiiä mikä vois tehä hyvän mielen tai antais voimia. Nyt sä mietit, ett onhan mulla poika. Ja kyllä, niin on. Se onkin yks syy jonka vuoksi oon koittanu taistella. Nyt etinkin juttuja jotka helpottais mun joka päiväistä kamppailua tai etten näkis itteäni koko ajan pahana ja huonona ihmisenä. Oon miettiny ja miettiny... ja yhä poljen paikallaan. Miten ihminen on onnellinen?