Liian paljon naiseutta, itkua ja epäluuloisuutta.

Vuosi kuntoutuspsykoterapiassa tuli täyteen ja sain kuulla ett mun täytyy taas anoa Kelalta kuntoutustukea vuodeksi eteenpäin. Tänään sitt kävin toisen omalääkärini luona jolle mut oli ohjattu kun olin asiakaspalvelusta kyselly, ett kenelle mun mahollisesti pitäs aika varata. Menin sitt tämän saman lääkärin luo jolla kävin kun romahdin reilu pari vuotta sitten ja jolloin kaikki (niin hyvät kuin pahatkin) muutokset lähti käyntiin. Mun jännitti sinne meno aivan helkutisti! Tiesin, ett se kyselis kaikkea parin vuoden takaisista tapahtumista, mun oireilusta ja nykyhetken voinnista. Lääkäri totes "rehellisesti sanoen sä olit aika huonossa jamassa silloin ja usein kyllä mietin, että mahdatko tulla enää seuraavalle käynnille. Näytit silloin aivan kuolleelta, ja salli suorapuheisuuteni, mutta sitähän sä kyllä toivoitkin ja se näkyi". Se myös sano mun olleen sillon aivan liian laiha, josta mä kyllä oon aivan eri mieltä. Mua alko ahistaan kun se sano, ett nyt näytän paljon terveemmältä ja naiselta. Sairas mieli alko välittömästi huuteleen ja ilkkumaan " SAATANAN LÄSKI, HAHHAAAHHAAAA, VITUN PALLERO, TUOKI HALUAA SUA KU MUOTOS TÄYTTÄÄ KOKO HUONEEN, ITEPPÄ TÄTÄ KERJÄSIT, LÄSKI, LÄSKI, LÄSKI, LÄSKI...." Lääkäri myös sano puoltavansa mun hakemusta vaikka mä joudun vielä käymään psykiatrin luona joka lopullisen päätöksen tekee. Eli toisaalta turha käynti. Käin sitten iltasella extrapitkän juoksulenkin jonka jälkeen lihaskuntoa jotta "en näyttäisi näin paljon naiselta".

Huomenna olis terapia ja tarkotus olis käyä läpi uskomuksia joka oli ollu yhellä kerralla vakauttamisryhmässä aiheena kun mä en sinne päässy. Mun piti selailla noita papereita aiheesta, mutt en oo ehtiny ja nyt mieli on sen verran sekasin etten kykene. Kun isäni ja siskon kans oli tuo viimeisin tapaus jossa katkaisin välit niihin, niin laitoin puhelimeenikin molempien numeroihin estot päälle, eli niiden puhelut ja viestit ei tuu näkyviin mun puhelimeen. Näen ne kyllä jos menen asetuksien kautta erikseen niitä kattomaan, mutt muuten niiden yhteydenotot ei tuu läpi. Tänään sitt huomasin isän yrittäneen soittaa mulle eilen. Niin...sehän oli isänpäivä. Yleensä me ollaan menty sen luo ja kahviteltu, poika vieny papalle lahjan ja viimeks mä taisin leipoa omenakääretorttua joka on isän suosikkia. Tänä isänpäivänä mitään noista ei tapahtunu. Muhun sattuu ja yritän peitellä pahan oloni Beijbeltä. En halua senkin silmissä näyttää heikolta ja onnettomalta kakaralta joka itkee menetetyn perheen perään. Mutt mä itken. Kai tää on jotain surutyötä kaikesta menetetystä...tää on aivan kamalaa ja satuttaa niin helvetisti!! En ymmärrä miten voin tuntea näin suurta surua sellasista ihmisistä jotka on mua satuttanu, loukannu vuosien ja vuosien ajan. Oonko mä vaan niin tyhmä...

Ja mikä oudointa niin mä tunnen olevani syyllinen isän käytökseen ja nyt loukanneeni sitä kun laitoin sille estot päälle. Koen ett mä oon ite aiheuttanu tän koko jutun ja jos mä en olis näin saatanan niuho niin mulla olis yhä sekin perhe jälellä. Eli mä syyllisyyden lisäksi mä myös vaadin ihmisiltä liikaa. Siks kukaan ei kestä mun lähellä. Mulla on peiliinkatsomisen paikka ja lopettaa tää muiden syyttely. Mua hävettää niin paljon! Ja sitt taas kun itsesyytökset ja itseviha kasvaa niin tulee entistä voimakkaampi halu viiltää. Se olin mun rangaistus joka myös tuottaa mieletöntä mielihyvää ja helpotusta. Niin se vaan on.

Taas olis aika ottaa yölääkkeet ja alkaa harjotteleen tuota makuuhuoneeseen menoa. Tiiän sen, ett kun painan pään tyynyyn ja oon yksin niin muurit sortuu ja itku tulee. Mä en ymmärrä miks musta on tullu näin heikko ja itkuinen. Hävettää sekin! Lenkillä ollessa mä mietin, ett kuinka mä uskallan enää luottaa kehenkään? Kuinka mä uskallan uskoa jonkun välittävän musta, aidosti?