Minun todellisuutta.

Varoitan, postaus tulee sisältämään rumaa kielenkäyttöä sekä paljon pahaa oloa...

Mä en tiiä miten oon jaksanu kahlata näiden päivien läpi. Jokainen hetki on tuntunu ikuisuudelta ja tuska loputtomalta. Etenkin tämä päivä on ollu jotain...kiduttavan raskasta, vaikka mitään kummempaa ei oo tapahtunu. Mutt ei enää tarvikkaan tapahtua mitään jotta mun olo menis huonommaksi, mä voin huonosti joka päivä. Mä voin joka päivä huonommin jos se vaan on mahollista. Epätoivo mun sisällä...suru mun sydämessä...muistot mun mielessä...viha mun kehossa...pelko mun elämässä...ne ei päästä irti. Ne tuhoaa mut. Ja musta tuntuu etten mä jaksa enää kauaa huijata itteeni ett mä pärjäisin. Mä en halua enää pärjätä vaikka luovuttaminen tuntuukin pelkuruudelta. Musta vaan tuntuu ett mun on näytettävä kaikille jotka mua on satuttanu ett kuin pahasti niiden teot on mua rikkonu. Mä en jaksa enää taistella mun mustaa mieltä vastaan. Mun mieli tappaa mut enkä mä voi sille mitään. Sairas puoli minusta hakkaa mua...potkii...raatelee verille ja kuristaa. Se on päättäny tuhota mut jotta pääsen täältä pois ja saisin viimein levätä, olla rauhassa ilman pelkoja. Sairas puoli minusta haluaa pelastaa mut tuhoamalla mut. Annetaan sen tapahtua.

Haluaisin olla näkemässä miten ihmiset reagoi kun ne saa kuulla etten mä oo täällä enää, ettei kukaan enää suostu olemaan niiden syntisäkkinä. Haluaisin nähä niiden ilmeet kun ne tajuaa menneensä liian pitkälle ja ett kaiken paskan sijasta mä olisin tarvinnu vain hiukan huolenpitoa. Mutt enää en olis tarvimassa yhtään mitään ja mä saan nauraa kaikille! Nauran ja nauran, nautin kun ne tajuaa kaiken olevan liian myöhästä, ettei mitään olis enää tehtävissä!! Se tuntuu varmaan mielettömän hyvältä!

Mun mieli valuu verta, mun mieli on mustaa liejua. Mä oon saastainen ja sairas olio joka ei löydä tietä kotiin. Kotia ei enää ole. Liian kauan oon huijannu itteäni mutt en jaksa enää valehella. Musta ei oo tähän. Mä en tuu koskaan saamaan ihmisyyttäni takas, en koskaan tulis olemaan ehjä. En pysty uskomaan ett voisin saaha ihmisarvoni takas ja tulla toimeen itteni kans. Se ei oo realistista mulle. Mä antaisin mitä vaan jotta pääsisin pois just nyt, tällä hengenvedolla. Miksi viattomia ja elämänhaluisia ihmisiä kuolee kaikkialla maailmassa, kuten Pariisissa, mutt mä en pääse pois vaikka anelisin sitä kuinka paljon. Se on väärin. Oon syvästi pahoillani jokaisen puolesta joka menetti henkensä tuossa surullisessa tapahtumassa. <3

Yks päivä havahduin ajattelemaan ett kenelle suruviesti soitetaan, sillä...niinh... lähiomaiseksi en oo ilmottanu ketään. Onneksi mussa on paljon sellasia "hyviä tuntomerkkejä" joista mut voi hyvin tunnistaa, vaikka aika usein mulla on henkkarit mukana joten vainajan henkilöllisyyttä ei tarvi kauaa miettiä. Tiiän etten mä sais miettiä tällasia, mutt mietin kuitenki. Mun on pakko tyhjentää mieli johonkin. Eikä kukaan kestä mun todellista ajattelumaailmaa joten siks tää blogi on mun viimenen vaihtoehto johon työntää paha olo ja ahistus. Ja kyllä mä ymmärrän ettei se välttämättä oo helppoa kuulla "läheisen" ihmisen puhuvan itsemurhasta, kuolemanhalusta ja epätoivosta, mutt mä pyydän teitä ymmärtämään myös mua. Ei mun oleminen ja eläminen näiden tunteiden kanssa oo helppoa joten jos pelkkä itsetuhoisuudesta puhuminen saa pahan mielen, niin miettikääs hetki miltä tuntuu elää sitä! Miettikää miltä tuntuu elää sitä saaden samalla nähdä kuinka ihminen kerrallaan poistuu viereltä!! Mä rukoilen ett mietitte hetken ihan kunnolla miltä se mahtaa tuntua ja kysykää iteltänne haluaisitteko elää niin! Kysykää iteltänne olisitteko valmiita vaihtamaan osia mun kans, tulisitteko mun tilalle?! Pystyttekö enää sen jälkeen sanomaan ett mun pitäs jatkaa eteenpäin..? Elkääkä sanoko ettei tää oo totta, sillä mulle tämä on totisinta todellisuutta jota hengitän ja tunnen joka ikisessä solussani.

Tämä kaikki on totta. Koettuani kaiken mä en voi olla kuten muut. Mua ei enää ole.

Haluaisin repiä itestäni irti kaiken ja leikata pieniksi silpuiksi, lopulta sytyttää palamaan ja heittää tuhkat taivaisiin. Mä haluan ettei mua enää ole.

- Charlie-