Kun toisella loppuu keinot...

Eilis ilta meni itkiessä. Tein iltavuorosta tultuani iltapalaa ja yhtäkkiä joku sai mut ihan pois tolaltaan. Nälkä meni ohi ja vaan istuin pöydän ääressä sormiani tuijotellen. Beijb istu mua vastapäätä ja halus kuulla mikä mulla on. En aluksi osannu kertoa, mutt vähitellen sanoja alko tulemaan suusta ulos kun Beijb vaan istu ja odotti. Kerroin (jälleen kerran) etten jaksa. Kerroin kuinka vituttaa ja harmittaa kun en voi käyä Maestron luona tekemässä kädessä olevaa tatuointia loppuun sillä en enää usko sen sanomaan. Tatuoinnin loppuun vieminen tuntuis ittensä huijaamiselta. Kysehän on siis siitä tatuoinnista jossa on puolipiste sekä lintuparvi jotka lentää viiltoarpieni vieressä. Sen piti olla muistutuksena vaikeuksien voittamisesta, taistelusta masennusta ja itsetuhoisuutta vastaan sekä merkki mielen vapaudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Tatuointiin pitäis lisätä vähän väriä, mutt mä en vaan voi "pettää itteäni". Kuulostaa varmaan ihan tyhmältä. :/  Selitin Beijbelle kaiken tuon ja sitt puhuttiin mun itsetuhoisuudesta. Se sano, ett sen keinot alkaa loppumaan ja ettei se ala kattomaan vierestä ku mä tapan itteni ja ettei se oo yhtään normaalia miettiä itsemurhaa joka päivä. Kyllä mä sen ymmärrän ett masentuneen ihmisen kanssa eläminen on helvetin raskasta ja todellakin keinot selvitä voi olla tosi vähissä sillä niinhän mulla on itelläkin itteni kans. Mä en vaan tiiä mitä tehä, miten olla ja mihin uskoa. Jos mä vaikka päättäisinkin jatkaa kamppailua niin tiiän tulevaisuuden olevan melkosta sotaa ja myrskyä...enkä mä jaksa sellasta. Kuiskasin itkun seasta ett mun kai olis parempi olla yksin jossain kaukana. Mä tunnen itteni nyt niin haavoittuvaiseksi ja heikoksi etten mä uskalla elää.

Kerroin kuinka mä olin kuvitellu saavani sairastaa ja toipua rauhassa kun alotin terapian ja ett kaikki viime aikaset tapahtumat näytti mulle ett oppimani asiat oli tosia; siis etten mä oo paskankaan arvoinen ja ett mua saa kohdella ihan miten vaan. Ehkä joskus myöhemmin olisin kestänyt tän kaiken, mutt en nyt. Kun romahdin totaalisesti pari vuotta sitten mä luulin ja uskoin, ett kunhan mä sen yhden ainoan kerran jaksaisin nostaa itteni kuopasta ylös niin kaikki lähtis siitä vähitellen parempaan suuntaan. Mä todella luulin niin! Mä kuvittelin ettei mun koskaan enää tarvis kokea tätä tuskaa uudelleen ja kamppailla tuota julmetun vahvaa kuolemanhalua vastaan! Helvetti mä olin väärässä ja nyt mieli haukkuu ja moittii mua siitä. Siksikin mun on erittäin vaikea antaa itelleni lupa jatkaa kamppailua sillä mieli muituttelee koko ajan kuinka tulisin taas saamaan kuraa niskaan ja ettei mikään tulis koskaan olemaan hyvin vaan muhun tulee sattumaan aina vaan enemmän mitä edellisellä kerralla. Tää on siis melkosta tasapainoilua.

Tulin just iltavuorosta ja huomenna olis aamuvuoro. Tuntuu hölmöltä ett mä yhä jaksan käydä töissä vaikka voimia oman elämän pyörittämiseen ei oo. En mä kyllä ymmärrä itsekkään, ett miten mä jaksan. Mutt ehkä mun työminä on niin erillään tästä kaikesta, en tiiä. Nyt kuitenki koitan saaha itteni sänkyyn. Kauniita unia.