There are no words anymore.

Tässä mä oon taas, kasvotusten kuolemanhalun kanssa. Yksinkertasesti viime aikoina on tapahtunu liikaa asioita yhellä kertaa enkä mä osaa käsitellä niitä kaikkia, en edes puoliakaan. Mä oon totaalisesti hukassa ja lopussa. Tässä kaikessa on mulle liian paljon sulateltavaa ja mun on lähes mahoton pysyä kasassa, käydä kaikkia terapioita läpi, selvitä arjesta, kestää paskaa niskassa ja puukkoja selässä ja siinä samalla vielä etsiä elämänhalua. Mun itsetunto on niin nollassa ettei alemmas voi enää vajota. Mä oon ymmärtäny pointin miks mun tielle on osunu niin paljon "huonoja" ihmisiä...sillä niinhän sitä sanotaan ett kaikella on jokin tarkotus. Ei siis oo sattumaa ett lähes kaikki mikä voi tapahtua, on tapahtunu...monta kertaa. Mut potkitaan kenttään yhtä usein kuin mitä nousen ylös.

Kuten oon maininnu jo aiemmin, niin isän menettäminen oli uskoakseni se viimeinen pisara joka kaatoi koko maljan. En mä uskalla mennä enää eteenpäin! Mä elän keskellä painajaista joka pahenee päivä päivältä. Mä haluaisin nostaa kädet ylös antautumisen merkiksi, päästä pois hetkeksi ja kuulla sanat "mä pidän susta huolta". Mä haluaisin vajota turvalliseen unimaailmaan, mutt ei sellasta paikkaa ole. Mä en saa elämältäni rauhaa edes nukkuessa, ei ei ei. Yöt taitaa olla pahimpia! Päivisin mä räpistelen ja epätoivosesti haukon henkeä. Mä tukehun, vähitellen. Aika on käymässä vähiin enkä mä enää muista päivää etten olis itkeny pahaa oloa.

Mä en ikinä halunnu tulla tällaseksi ihmiseksi. Mä en ikinä halunnu tulla huonoksi äidiksi, mielisairaaksi enkä pahaksi ihmiseksi. Syylliseksi. Musta piti tulla jotain parempaa mitä vanhempani oli, musta piti tulla hyvä ja rakastava, huolehtivainen, terve ja tavallinen ihminen. Kaiken piti muuttua hyväksi. Musta piti tulla onnellinen. Mä olinkin. Siksi kai tää kaikki sattuukin niin perkeleesti kun tiiän miltä onnellisuus tuntuu. Siksi kai tää kaikki näyttääkin niin mustalta. Mut saatiin uskomaan itteeni ja luottamaan ihmisiin edes hiukan...Siks kai tää kaikki tuntuu niin raastavalta. Tunnen itteni idiootiksi.

Tänään vakauttamisryhmässä aiheena oli "Häpeä ja syyllisyys". Mä en saanu sanottua mitään, en edes silloin kun yks vetäjistä kysyi "Entä Jaska, sopiiko se sulle että jatketaan aiheesta vielä ens kerralla vai mitä ajatuksia se sussa herättää?" Hymähtelin ja kohottelin käsiäni, ihan ku yrittäen sanoa jotain mutt mulla ei olis puhekykyä. Olin sitt hiljaa. Tuo aihe...niissä on suurimmat syyt joiden vuoksi mä en tuu toimeen itteni kans; häpeä ja suunnaton syyllisyys. Ne on vieny multa kaiken. Enää mä en naura eikä silmissä ole sitä pientä  leikkimielisyyttä. Mun katse on tyhjä ja suusta kaikuu vain raskaita huokaisuja. En enää tiiä kuinka voisin paremmin kertoa olevani lopussa. Mä en...halua elää. Mun on pakko saaha lopetettua tää. Muhun SATTUUUUUU!!!!!!!!!!