Olen, mutta en elä.

Oon yhä polviani myöten suossa. Tästäkään ei siis oo tulossa positiivinen postaus. Aika harvoin niitä on viime aikoina tainnu olla. :/  Mä oon kyllä yrittäny, ja niin perkeleesti olenkin! Haluan kuitenkin muistuttaa joka ikisen hengenvedon sattuvan aivan kuin suolaa kaadettaisiin haavoihin. Iltaisin en missään nimessä haluais mennä nukkumaan sillä en kestä ajatusta uudesta päivästä. Mä en onnistu enää huijaamaan itteäni ja musta tuntuu, ett aivan kuin mä vaan kulutan aikaa. Mä olen, mutt en elä. En pysty elämään. Mä niin haluaisin tietää mistä itsetuhoiset pimeydessä kulkijat saa kerättyä voimia ja joskus jopa kasattua toivoa sen verran ,ett pääsevät kiinni elämään. Mikä voisi olla niin voimauttava ajatus joka kantaa seuraavaan päivään?

Ja kyllä, mä tiiän ett joku siellä taas miettii ett onhan mulla poika. Eli kyllä, niin mulla on. Mutt mä en koe tässäkään asiassa olevani mitenkään korvaamaton tai edes kelvollinen äiti. Mä näen elämän tällä hetkellä niin mustana etten mä pysty tuntemaan itteäni kohtaan minkäänlaista myötätuntoa. Mä olen mielisairas viiltelijä, epäluuloinen traumalesbo. Kyllä mä haluaisin nähdä elämän kauneuden ja tuntea sisälläni ilon ja onnellisuuden, mutt niiden aika on menny. Mä en osaa sitä enää. Tätä epätoivoa on vaikia kuvata niin voimakkaasti kuin miten mä sitä tunnen! Tää syö mut elävältä!

En muista päivää milloin en olis vuodattanu kyyneliä enkä usko sellasen päivän enää koittavankaan. Musta ei saa irti enää mitään. Mä hengitän, itken ja olen. Mutt mä en elä.

Oon sanaton vaikka olis niin paljon sanottavaa. Tyydyn vain huokaamaan syvään ja antaa kaiken olla. Otan yölääkkeet ja jään odottamaan seuraavaa kiduttavaa aamua. Toivon, ett ne loppuu pian.