Keho VS Mieli

Kävin tänään terapiassa ja palautin täytetyt paperit hoitajalle. Sain myös täytettäväksi siinä paikan päällä parit kupongit lisää. Täytinne ja nyt ne sitt lähetetään traumaterapiakeskukseen josta ne ottaa muhun yhteyttä ja sitt sovitaan TAAS haastatteluaika. Siinä ne kattoo ett oonko mä sopiva siihen projektiin jonka jälkeen sovitaan TAAS uus aika, palauteaika jossa ne kertoo päätöksensä ja siihen tapaamiseen tulee myös mun omahoitaja. Alkaa vähän jo tympiin ravata jokapuolella haastatteluissa... AAARGH! Noh, sieltä mä kuitenki saisin avaimia ja keinoja käsitellä pelkoja ja traumojen aiheuttamia tunteita ja jotain. Omahoitaja yritti TAAS löytää siitä projektista jotain kirjallista infoa mutt ei löytäny oikeita papereita kuten ei viimeksikään. Seki tympii. Saapa nähä.

Siinä ku mä täyttelin papereita ja vastailin kysymyksiin niin se paha tunne tuli taas...tunsin sen rintakehässä ja käsissä. Ihan ku mun rintakehä olis jäätyny, verisuonissa virtas jäinen veri, mun käsivarret oli painavat ja ihan ku ne olis ollu puristuksissa. Eka kysymys: Nimeä sinua vaivaava traumaattinen tapahtuma. Mä tuijotin kysymystä ja teki mieli huuttaa " VOI PERKELE! EN MÄ TÄHÄN OLLU VARAUTUNU ETT  JUST NYT PITÄÄ ALKAA AVAUTUUN!!" Mutt mä olin hiljaa ja tuijotin paperia. Tunsin mun kehon muutokset ja lopulta sain kirjotettua viivalle sanoja. Jokainen kysymys oli kamala vaikka mun ei tarvinnu vastata muutaku KYLLÄ tai EI ja nimetä ikä jolloin kyseistä asiaa oli ilmennyt. Mä toimin ku robotti ja vaan suoritin vastaamisen. Mun kroppa meni jääksi koko ajan enemmän mutt mä jatkoin vastaamista, en antanu itteni tuntee mitään.

Kun olin täyttäny koko nivaskan papereita mun terapeutti kysy, ett miltä vastaaminen tuntu. Mä kerroin jäätymisen ja sen ett mun keho reagoi voimakkaasti mutt mä en juurikaan tunne mitään. Kerroin myös senki, ett viime aikoina oon ollu "tunteeton". Mä naureskelin koko ajan mitä juteltiin terapeutin kans ja sanoin siitä, ett mulla taitaa aina olla tapana puhua asioista hymyn takaa, mua yksinkertasesti nauratti jotku kohat. Ne kysymykset ei herättäny pahaa mieltä tai mitään sellasta, ihan ku olisin täyttäny mielipidekyselyä mieluisimmista aikakausilehistä. Puhuttiin myös mmun viime aikaisista unista ja terapeutti sano, ett voi olla ett mun mieli on alkanu laittaan hanttiin ja yrittää suojella mua siten ettei anna mun täysin avata tunteita käsiteltäväksi. Mun mieli pelkkää ja vanhasta tottumuksesta se yrittää varottaa mua. Voi olla, kuulostaa kyllä aika osuvalta. Nyt mä vaan mietin, ett enkö mä oikiasti haluakkaan "parantua"... Äh, taijan olla vaan väsyny.