Työpäivä takana ja mieli maassa. On niin jännä kuin ihminen osaa esittää ja näytellä voivansa helvetin hyvin ja olevansa niin helvetin ilonen! Tänään on ollu just sellanen päivä, ett heti kun työpaikan ovi napsahtaa kii, mun hymy hyytyy ja kasvoille palaa taas oma vittumainen perusilme. Työminä taitaa olla ihan eri tyyppi kun siviiliminä. Mutt niinhän se menee, siviilissä mulla ne ongelmat onkin eli kaikki luottamusjutut, pelot, itsetunto ja ihmisarvo ja kaikki. Töissä mä tiiän osaavani työni helkutin hyvin, mä pärjään ja hallitten kaiken. Siviilissä mulla ei sitä tunnetta oo. Se on vielä hukassa.
Kyllä mä yritän, yritän niin perkeleesti! Mä en aio tappaa itteeni, joten kai sekin on jo askel eteenpäin. Ja mä en oo viiltäny aikoihin, siitäkin piste mulle. Mä en myöskään näännytä itteeni, enkä oksenna kaikkea syömisiäni, tai siis mitään syömisiäni. Mä en vedä yliannostusta lääkkeitä. Siinäpä ne taitaa kaikki olla, mutt mun mielestä tuossa on jo paljon asioita joissa oon kyenny muuttumaan, tai päästämään irti.
Tää kaikki on mulle vaikeeta. Vaikeinta on koittaa parantua ittensä vuoksi ja tehä asioita oman paranemisen eteen kun mä en nää itteeni hyvänä. Miksi siis työskennellä turhan takia? ( tuota kysyy harhaminä).
Mulla on joskus käyny hullu idea mielessä...ett mitä se tekis mun mielelle jos kerran vielä kävisin siellä pahassa paikassa, siellä missä tehtiin keikkaa ja siellä mistä mut myytiin..? Jos mä kävisin haistattaan pitkät sille kaikelle, vai kannattaisko olla menemättä? Jos kävis kohottaan maljan myyntipaikalla, seisomassa siinä samalla polulla... kavis kattomassa niitä kahta taloa jossa oleilin ja jossa toisessa oli se sänky jonka alle oli piilotettu ase jota mun piti käyttää ja jonka ikkunasta näkyi pelto jonne piti juosta karkuun...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3