Annan kaiken ja enemmän.

Eilinen paha mieli on hitusen laantunu ja ihme kyllä sain kamppailtua töissä aamuvuoron kunnialla läpi. Aamulla meikatessa päätin, ett kunhan pääsen töistä kotiin niin oikasen sohvalle ja vejän peiton korviin, mutt eipä se ihan niin mennytkään. Kotiuduttuani aloin väkertämään projektin parissa joka on nyt viime aikoina ollu mun suuri voimavara. Jotenki outoa ja huvittavaa, ett vaikka kuinka olisin väsyny ja luovuttanu oman elämäni suhteen, niin silti mä aina saan kiskottua itestäni irti sen verran ett voin tehä jotain jonkun toisen hyväksi. Ehkä mä en vieläkään osaa elää ensin itteäni varten tai tehä ensin asioita itteni vuoksi. Niin, jos mä tekisin jotain itteni vuoksi niin se olis itsemurha sillä itteni vuoksi mä en elä. En osaa. En osaa ajatellakkaan sellasta tilannetta, ett esim. ottaisin jotain itelleni joka olis pois joltain toiselta. En osaa edes elää itelleni sillä en näe itteäni tän kaiken arvoisena. Mä en oo tän taistelun arvoinen. Sairasta, mä tiiän. Mutt noin mä ajattelen jopa silloin ku mulla on hyvä päivä. Noin mä ajattelen nytkin tätä kirjottaessani vaikka mun mieli on ihan hyvä. Ehkä mun haavat on niin syvällä ettei mun ihmisarvo tuu yhtään paremmaksi vaikka tuntisin oloni kuinka hyväksi tahansa. Sellasta totuutta ei oo mulle olemassa. Ehkä mä tuun lopun elämääni olemaan itelleni arvoton.

Nyt olis kaks vapaapäivää ja haluaisin jossain välissä levätä ja antaa itelleni luvan ottaa rennosti. En kuitenkaan uskalla enkä halua luvata mitään. Katotaan. Torstaina on terapia... *kiukkua*