Mihin meni kestohymy?

Jälleen yks päivä takana. Mieli yhä mustaa... Oon antanu kaikkeni ja menny hetki hetkeltä eteenpäin. Hetki hetkeltä oon myös varmempi siitä ettei mun paikka oo täällä. Mä annan kaikkeni saamatta mitään takas. Mä itken, itken, itken...

Kyllä mä ymmärrän ett mun auttaminen on mahdotonta  vaikeeta. Kyllä mä tiiän ettei missään kerrota miten itsetuhoista ihmistä voi auttaa/tukea. Ja kyllä mä ymmärrän senkin ettei mua voi pelastaa vaan mun on tehtävä se ite. Mutt sitä mä en ymmärrä ett miks ihmiset lakkaa näkemästä mut. Ihmiset tietää mun olevan olemassa mutt jokainen kai ajattelee, ett "no ei kai ny mun tarvi mitään tehä, ku enhä mä ees tiiä mitä sanoisin...ja kyllä kai joku muu sitä jelppaa". En mä oo kuitenkaan toivonu mitään muuta ku tulevani huomatuksi, tai ett joku sanois " mä autan sua" tai kysyis ett miten mä voin. Mutt ei kukaan kysy mitään. Ei kukaan pidä kädestä. Nonii...taas mä itken...

Mun ei oo tarkotus kuulostaa vittumaiselta tai ilkeeltä. Jos niin tein ni pyydän anteeksi. Mä vaan oon niin väsyny...ja hämillään siitä, ett kuin kukaan ei uskalla seisoa mun vieressä pahana hetkenä vaikka kuitenki sanoo ett mun on seisottava. Ja mä oon seisonu, yksin. Mutt enää mä en jaksa. Mun hymy on hyytyny...se kuuluisa kestohymy. Kai mä nyt vaan kerään voimia ja rohkeutta lopettaa kaiken. En tiiä.