Lopulta kaikki on hyvin.

Viime aikoina oon miettiny tosi paljon kaikkea, eniten kai elämää. Tai sen merkityksettömyyttä. Mä en pääse epätoivoa karkuun. Tunnen olevani täysin ulkopuolinen kaikkialla jonka läpi kaikki kävelee. Kaikki näkee mun olemassaolon, mutt kukaan ei välitä. Mä oon ku yks puu metsässä. Mä oon ku pieni eksyny lapsi suuressa ihmisvilinässä joka ei erota yhtiäkään tuttuja kasvoja. Kenenkään käsi ei kurota lasta kohti. Mä oon hukassa.

Miten pysytään vahvana tai miten ei anneta periksi? Miten voi uskoa johonkin parempaan jos elämä on näyttäny haluavansa rangaista mua tai saaha  mut tuntemaan tuskaa ja pelkoa päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen? Millon se luvattu parempi huomen oikein tulee? Oon oottanu ja oottanu mutt jokainen aamu on entistä harmaampi ja kuristava tunne kaulan ympärillä tuntuu aina vaan tiukemmalta.

Yksinäisyys on jotain niin kamalaa ettei sille oo oikiaa kuvaavaa sanaa. Kun edellisessä postauksessa kerroin etten koskaan oo tuntenu ittenäni yksinäisemmäksi kuin viime vuoden aikana niin mä halusin kuvata sitä mitä tunnen ja millaseksi tää saatanan masennus ja traumat on mun olon tehny ja millaseksi ne on mun maailman muokannu. Mä väitän, ett jos ihminen ei oo tuntenu päivääkään perheen hylkäämistä, epätoivoa, pelkoa tai yksinäisyyttä niin se ei voi mitenkään sanoa tietävänsä miltä musta tuntuu. Etenkään jos se ei ees pysty ymmärtään sitä, ett todellakin voi olla olemassa niin syvää tuskaa ett se laittaa ihmisen toivomaan omaa kuolemaansa. Se olotila ei oo ihanaa, se on helvetillistä. Paniikki valtaa sun mielen ja käskee sua toimimaan muistuttaen ett aika on loppumassa...sitä räpiköi sokeana ja lopulta tuupertuu maahan kun ei saa otetta mistään. Mä niin haluaisin pystyä uskomaan johonkin parempaan, mutt ongelma on just siinä etten mä pysty. Mä en nää valoa tunnelin päässä. Mä koen olevani liian erillainen ku muut. Mä en kuulu mihinkään. Vaikka mä poistuisin niin maailma säilyis ennallaan, teijän elämät jatkuu. Kaikkihan olis sitt lopulta ihan hyvin, eikö? Jonain päivänä tulis se hetki jolloin kaikki on lopulta paremmin.

Surullista tässä kaikessa on se, ett alunperin mä vaan halusin olla hyvä.