Mä oon sitä, kaikkea ja vähän enemmänkin.

Suureksi ihmeekseni loma tähän asti on menny aika hyvin. En ois koskaan uskonu mun sanovan tätä, mutt nyt on ollu hyvä ett mulla on ollu aikaa ajatella. Tai ehkä ahistus ja traumapeikko ei oo ollu koko aikaa vierellä joten oon nähä elämästä jotain muutakin kuin masennuksen ja epätoivon. Oon menny jokaiseen päivään ilman suunnitelmia ja se on tehny mulle hyvää. Oon myös tarkotuksella ollu erittäin epäsosiaalinen (anteeks vaan kaikki) sillä töissä ja normiarjessa mä joudun lähes koko ajan olemaan skarppina ja "saatavilla", ystävällinen, avulias ja puhua, puhua, puhua. Nyt oon ollu lomalla niistäkin. Beijb vei mut yks ilta leffaan kattoon The Boy-elokuvan joka oli tajuttoman hyvä. Ilta teki mulle hyvää. :)

En muista oliko se eilen vai toissapäivänä, mutt koiria lenkittäessä mä yhtäkkiä tajusin sen kuinka paljon mä oon elämässä saavuttanu ja mitä kaikkea teen nytkin samaan aikaan kun kamppailen itsetuhoisuutta ja mielen kipuja vastaan. Siis hitto vie, mähän teen mielettömän paljon! Tän ei oo tarkotus kuulostaa miltää itserakkaalta huomionhakuisuudelta, ei ei ei. Mä vaan huomasin sen, ett esim. Beijben ollessa Vaasassa muutaman päivän, niin peloista ja sairaasta mielestä huolimatta mä hoidin kodin yksin (ehkä siivoamisen olis voinu jättää vähemmälle) ja huolehin pojasta, sekä kävin töissä jonne pyöräilin huonoista ilmoista huolimatta. Siinä ohessa pesin pyykit ja ulkoilutin koirat sekä sain käytettyä itteni terapiassakin. Mä selvisin erittäin hyvin! Mä tein paljon enemmän kuin osasin uskoakkaan, mutt se mitä mä en tehny on viiltäminen. Vaikka nyt on kevät jota vihaan niin perkeleen paljon niin mä oon pysyny kutakuinkin toimintakykyisenä. Kyllä mä pelkään sitä kun kevät tulee kunnolla ja aurinko alkaa sulattaa lumia pois, linnut laulaa... Odotettavissa on romahdus, mutt nyt ainakin oon varautunu siihen. Mä yritän olla vahva ja estää sitä viemästä mua mukanaan. Mä pelkään kyllä aivan mielettömästi...

Palataan tähän päivään. Mä siis alan vähitellen ymmärtään kuinka paljon oon tehny töitä päästäkseni tähän hetkeen. Tänään kaupasta kotiin tullessa mä tajusin sen, ett lapsuuteni (kun vanhempani oli eronnu) kodissa mulle ei koskaan ollu tilaa. Äiti oli silloin perhepäivähoitaja ja hoitolapset leikki mun ja siskon yhteisessä huoneessa. Se oli tosi karu huone, ei siellä ollu mitään mun tai siskon juttuja. Kaikki oli hoitolasten. Mä en saanu laittaa omalle puolelleni edes eläinjulisteita seinälle. Mulla oli vain sänky ja yöpöytä. Koulusta tullessa huoneeseen ei voinu mennä koska hoitolapset leikki siellä, mutt keittiössäkään en voinu läksyjä tehä koska hoitolapset yleensä tuli välipalalle ja olin edessä. Ja sitten sainki kuulla häiritseväni ja ett voisin sillä edessä pyörimisellä tehä jotain hyödyllistä. Ja kuten oon aiemminki maininnu, niin mulle ei annettu aikaa, huomiota eikä rahaa. Isäni kuljetti siskoa uintitreeneihin ja mä istuin isän kans katsomossa. Siskolle kustannettiin lasketteluvälineet, pyörät ja Levikset, kaikki. Mä sain myös kaikkea. Sain kaikkea mikä ei maksanut eikä vaatinu keneltäkään yhtään mitään. Mua ei ollu olemassa niille. Ne ei halunnu nähä mua niiden elämässä. Se sattuu yhä vaikka lapsuudesta on aikaa.

Nykyään mä hermostun jos tunnen olevan ulkopuolinen omassa kotonani. Lapsuuteni vuoksi mun on usein lähes mahoton olla kotona jos en saa piettyä kotia siistinä tai jotain muuta, sillä koen epäonnistuneeni, tai siis se traumatisoitunu lapsiosani luulee. Siksipä mä tänään kaupasta ostin lapsiosalle kukan joka muistuttaa kodin olevan turvallinen kaikille persoonan osille. Kukka on oranssi pääsiäiskaktus joka hyvin hoidettuna kukkii aina keväisin. Tästä eteenpäin kevät toisi mukanaan myös jotain kaunistakin.

Mä oon tehny suuri oivalluksia ja ymmärrän, ett mulla itellä on valta päättää ketä elämääni kuuluu. Mä ymmärrän, ettei mun tarvi kerjätä kenenkään huomiota eikä venyä mielettömiin suorituksiin jotta kelpaisin. Mun ei tarvi antaa aikaani sellaisille jotka vain ottavat eivätkä anna mitään takaisin ja polkevat mua alas. Ehei. Ne saa painua sinne ite ja tiukan paikan tullessa mä kyllä voin avustaa. Tähän loppuun haluan jakaa yhen ihanimmista "sanonnoista" joka tuo mulle tosi hyvän mielen. Tämä on tarinasta Alice in Wonderland joka on yks ehottomista suosikeista ja rakastan leffassa olevia samankaltasuuksia nykypäivän "sairaaseen" elämään.