Terapissa puhuttiin siitä miks mun on niin paha olla kotona ja se herätti monenlaisia muistoja. Joka päivä esim. töistä kotiin tullessa mä palaan lapsuuteen, elän niitä tapahtumia ja tapahtumia. Yritettiin saaha selville, ett mitkä asiat vois helpottaa mun kotona olemista ja kotiin saapumista. Mun pitäis keksiä/löytää ns. turva-ankkureita kotiin mielellään joka huoneeseen, mutt etenkin pikkueteiseen jossa se humpsahtaminen menneisyyteen usein tapahtuu. Niiden pitäis muistuttaa mua siitä ett nyt on nyt, ei mennyt aika ja myös tuoda mulle hyvää mieltä. Mä oon koko päivän yrittäny miettiä mitä ne ankkurit vois olla mutt pää lyö tyhjää. Kaupassa käydessä kattelin kaikkia sieviä kukkia mutt en siinä Beijben silmien eessä kehannu...Hävettää niin perkeleesti koko olemiseni! MUN ON NIIN PAHA OLLA!!! Miks tän pitää olla tällasta?!?
Mä vaan haluaisin olla onnellinen. Ja ilonen.
Mä haluan mun elämän!! Tai ehkä mä haluankin pois elämästä.
Halaus! <3 Mulla ankkureina toimii esim. pehmolelut, asiat joita ei pahojen tapahtumien aikaan ollu. Hah ja tupakointi on hyvä, sen aloitin vasta aikuisena. :D Kyllä sää jotain keksit! Miten se enkelikello esim?
VastaaPoistaTuota...enkelikello on suljetussa kirjeessä jonka oon kirjottanu valmiiks pojalle jos en joku päivä täällä enää olekkaan. Ehkä poika tarvii sitä enemmän ku mä. :/
PoistaVoi sua. Virtuaalihalaus. Vähän liikaa ollu kamppailua sulla tällä vkolla. Sen keinon kun keksiskin millä aina pääsis sen ahdistuksen yläpuolelle. Ja että se kaikki jaksaminen ja oleminen pitää tehdä myös itsensä takia eikä muiden. Auttasiko jotkut jutut poikaasi liittyen. Etelseen kuva hänestä ja yhteisestä hetkestä mikä on ollut tosi hyvä. Musiikki soimaan. Voimasanoja taulun muotoon. Mä rustaan nyt niitä listoja itselleni kaikesta hyvästä ja positiivisesta. Hali ja taas mennään eteenpäin. -vähänkansrikki
VastaaPoistaKiitos paljon <3 mä oon kans ajatellu, ett mun kannattais laittaa jo pikkueteisen pöydälle jotain, tai ehkä mielellään jo ulko-ovelle. Ongelmia tuottaa se, etten mä hirveesti haluais kenenkään huomaavan asiaa ja se vois ihmetyttää kylään tulijoita sekä poikaa myös, ett miks pojan kuva on pimeässä pienessä eteisessä. Olkkarissa on tosi paljon kuvia pojasta ja yks meistä yhessä, mutt huonoina hetkinä mä en voi niitä vilkaistakkaan koska oon niin pahoillani poikani puolesta koska hänellä on tällanen äiti ja koen pettäneeni pojan. Hirveen hankalia nää jutut... :/
PoistaMites joku taulukollaasi jos se ei olis huomaamattomampi. Tai taulu voimasanoista. Etkä se ole mikään huono äiti. Sä olet paras äiti sun pojallesi. Meissä on hyvää ja huonoa niinkuin kaikissa. Mä itse ainakin yritän antaa sen perusturvan ja jos välillä onkin huonojs hetkiä tai mitä vaan niin puhun niistä. Kolhutkin kuuluu elämään. Tosin lievemmät kuin monilla muilla. Ei tarvii tavoitella täydellisyyttä. Ei sitä edes oo. Onni on myös niissä hetkissä, jolloin on hyvä fiilis ja sitä sit mäkin ahdistuksessani yritän muistella ja vaalia. Olet hyvä just tuollaisena. ❤️ -vähänkansrikki
VastaaPoista