Musta mieli.

Kumpa voisin kertoa hyviä uutisia tai jotain muuta kuin juttuja kuolemanhalusta. Mutt en voi. Vaikka tänään on jossain määrin ollu parempi päivä niin siitä huolimatta mä haluan lyyä hanskat tiskiin. Mä oon loputtoman väsyny elämiseen eikä sitä enää pysty parantamaan hyvällä vitsillä tai kupposella kahvia. Mun mieli on musta enkä osaa uskoa sen muuksi muuttuvan. Mä tarvisin kai niin paljon enemmän...jotain sellasta mitä en voi saaha.

Eilen mieli oli jotain todella kamalaa. Yllätyksekseni mä en kuitenkaan viiltäny vaikka mieli niin tekikin. Ja tekee yhä.

Huomenna on taas terapia...ja se hermostuttaa mua. Oon totaalisen väsyny siihenki. En jaksa enää olla sairas ja kahlata kaikenmaailman hoidot läpi, muistella menneitä ja kärsiä nykyisyydessä. Kumpa vois olla ihan ku muutkin ja vaan elää. Olla ja elää kaikessa rauhassa.

Tai kumpa vois ees ajatella kuten ei-rikkoutuneet, ei tarvis pelätä ja epäillä kaikkea. Eikä oottaa ja jännittää jatkuvasti ett millon taas romahtaa. Helvetti, kyllä kaikki olis niin paljon helpompaa ilman traumatisoitunutta mieltä!

Pitäs alkaa taas suunnittelemaan nukkumaan menoa, mutt painajaiset pitää kyllä huolen siitä ettei yöstä tuu rauhallinen. Yölääkkeet laittaa mut väsyneeksi mutt ei ne vie pois sitä tietoa joka laittaa pelkäämään yön saapumista. Ei lääkkeet tarjoa hyviä unia eikä ne tee maailmasta yhtään kauniimpaa. Edelleen musta tuntuu ett mä vaan kulutan aikaa ja kerään voimia ja rohkeutta päättää kaiken. En mä tiiä muuta vaihtoehtoa enkä mä kestä tätä pahaa oloa enää yhtään pidempään. Mä oon täydellisesti hukassa eikä mulla oo hajuakaan minne päin mennä.

Here we go again.

Haluan viiltää. "Pitkästä aikaa" haluan mielettömästi tarttua puukkoon ja viiltää niin saatanan lujaa! Haluan viiltää niin voimakkaasti ett tunnen kädessä mun sydämen sykkeen ja näen veren valuvan sykkeen tahissa. Mä haluan niin kovasti ja tarvin sitä pärjätäkseni! Viha kasvaa ja voimistuu enkä mä osaa hallita tätä!! Mä oon niin helvetin turha ja paska!!!


Onhan pian aika? Oonhan keränny voimia ja rohkeutta tarpeeksi?


 Lopeta tää, ei susta oo ihmiseksi! Anna mennä, näytä ett susta on siihen!!!

Mihin meni kestohymy?

Jälleen yks päivä takana. Mieli yhä mustaa... Oon antanu kaikkeni ja menny hetki hetkeltä eteenpäin. Hetki hetkeltä oon myös varmempi siitä ettei mun paikka oo täällä. Mä annan kaikkeni saamatta mitään takas. Mä itken, itken, itken...

Kyllä mä ymmärrän ett mun auttaminen on mahdotonta  vaikeeta. Kyllä mä tiiän ettei missään kerrota miten itsetuhoista ihmistä voi auttaa/tukea. Ja kyllä mä ymmärrän senkin ettei mua voi pelastaa vaan mun on tehtävä se ite. Mutt sitä mä en ymmärrä ett miks ihmiset lakkaa näkemästä mut. Ihmiset tietää mun olevan olemassa mutt jokainen kai ajattelee, ett "no ei kai ny mun tarvi mitään tehä, ku enhä mä ees tiiä mitä sanoisin...ja kyllä kai joku muu sitä jelppaa". En mä oo kuitenkaan toivonu mitään muuta ku tulevani huomatuksi, tai ett joku sanois " mä autan sua" tai kysyis ett miten mä voin. Mutt ei kukaan kysy mitään. Ei kukaan pidä kädestä. Nonii...taas mä itken...

Mun ei oo tarkotus kuulostaa vittumaiselta tai ilkeeltä. Jos niin tein ni pyydän anteeksi. Mä vaan oon niin väsyny...ja hämillään siitä, ett kuin kukaan ei uskalla seisoa mun vieressä pahana hetkenä vaikka kuitenki sanoo ett mun on seisottava. Ja mä oon seisonu, yksin. Mutt enää mä en jaksa. Mun hymy on hyytyny...se kuuluisa kestohymy. Kai mä nyt vaan kerään voimia ja rohkeutta lopettaa kaiken. En tiiä.

Kyynelmeri.

Itkettää. Aina vaan itkettää. Ei näille kyynelille tuu ikinä loppua. Ehkä mä hukun niihin, omiin kyyneliini.


Mun pahalle ololle ei myöskään näy loppua. Helvetti vaikka kuin yritän niin tuska ei helpota vaan ottaa aina vaan tiukemmin kiinni. Mä en pääse irti!! Eikä kukaan usko kuin mua pelottaa ja väsyttää!


Mä haluan pois.

Miks?

Miks tää tuntuu niin pahalta? Miks elämä sattuu näin helvetisti? Miks mulla on näin paha olla?
Miks mä yhä oon täällä?

Lopulta kaikki on hyvin.

Viime aikoina oon miettiny tosi paljon kaikkea, eniten kai elämää. Tai sen merkityksettömyyttä. Mä en pääse epätoivoa karkuun. Tunnen olevani täysin ulkopuolinen kaikkialla jonka läpi kaikki kävelee. Kaikki näkee mun olemassaolon, mutt kukaan ei välitä. Mä oon ku yks puu metsässä. Mä oon ku pieni eksyny lapsi suuressa ihmisvilinässä joka ei erota yhtiäkään tuttuja kasvoja. Kenenkään käsi ei kurota lasta kohti. Mä oon hukassa.

Miten pysytään vahvana tai miten ei anneta periksi? Miten voi uskoa johonkin parempaan jos elämä on näyttäny haluavansa rangaista mua tai saaha  mut tuntemaan tuskaa ja pelkoa päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen? Millon se luvattu parempi huomen oikein tulee? Oon oottanu ja oottanu mutt jokainen aamu on entistä harmaampi ja kuristava tunne kaulan ympärillä tuntuu aina vaan tiukemmalta.

Yksinäisyys on jotain niin kamalaa ettei sille oo oikiaa kuvaavaa sanaa. Kun edellisessä postauksessa kerroin etten koskaan oo tuntenu ittenäni yksinäisemmäksi kuin viime vuoden aikana niin mä halusin kuvata sitä mitä tunnen ja millaseksi tää saatanan masennus ja traumat on mun olon tehny ja millaseksi ne on mun maailman muokannu. Mä väitän, ett jos ihminen ei oo tuntenu päivääkään perheen hylkäämistä, epätoivoa, pelkoa tai yksinäisyyttä niin se ei voi mitenkään sanoa tietävänsä miltä musta tuntuu. Etenkään jos se ei ees pysty ymmärtään sitä, ett todellakin voi olla olemassa niin syvää tuskaa ett se laittaa ihmisen toivomaan omaa kuolemaansa. Se olotila ei oo ihanaa, se on helvetillistä. Paniikki valtaa sun mielen ja käskee sua toimimaan muistuttaen ett aika on loppumassa...sitä räpiköi sokeana ja lopulta tuupertuu maahan kun ei saa otetta mistään. Mä niin haluaisin pystyä uskomaan johonkin parempaan, mutt ongelma on just siinä etten mä pysty. Mä en nää valoa tunnelin päässä. Mä koen olevani liian erillainen ku muut. Mä en kuulu mihinkään. Vaikka mä poistuisin niin maailma säilyis ennallaan, teijän elämät jatkuu. Kaikkihan olis sitt lopulta ihan hyvin, eikö? Jonain päivänä tulis se hetki jolloin kaikki on lopulta paremmin.

Surullista tässä kaikessa on se, ett alunperin mä vaan halusin olla hyvä.

Näin kävi.

Raskasta ja vaikeeta on ollu. Terapiassa murruin täysin ja itku on yhä koko ajan herkässä. Mä oon tajunnu ett kulunu vuosi on ollu ehkä elämäni yksinäisin. (mun vuosi alkaa keväästä ja loppuu kevääseen) Kuluneen vuoden viime keväästä mä oon menettäny eniten ihmisiä kuin koskaan aiemmin. Ja yks mun pahimmista muistoista lapsuudesta on just yksin jääminen ja hylätyksituleminen. Mä elän noita pelkoja yhä uudelleen, joka päivä. Samalla mun pitäis taistella eheytymisen puolesta ja kamppailla traumoja vastaan. Vuosi on ollu helvetillinen ja mun on todettava etten mä jaksa toista tällasta vuotta. Pahoittelen, mutt niin se on. Mä en uskalla enää uskoa enkä toivoa. Ne on menetetty.

Lupaatko?

Niinhän siinä sitten kävikin...sä taas pilasit kaiken. Tartu siihen puukkoon ja työnnä se ihoos kunnolla, työnnä se terä sisääs. Sä aina sotket kaiken!!! Saatanan idiootti!!! Katoppa taas ympärilles mitä oot saanu aikaan, et mitään hyvää!!! Sä todella oot yks vitun luuseri jonka pitäs jo heittää hanskat tiskiin. Sulla ei oo mitään mihin paeta eikä kukaan sua lohuta. Et ansaitse sellasta!!! Ei kukaan sua huomaa, sulla ei oo mitään väliä!!!

Tapa ittes. Lupaa mulle, ett ens kerralla kun on tilaisuus niin sä lähet. Sun on pakko. Lupaatko?!?!!!


                 


                          -Charlie-

Lasersotaa ja kärpäsiä katossa.

Poika on kotiutunu reissusta ja tänään vietettiin koko päivä yhessä. Poika on usein pyytäny, ett käytäis laser-sotimassa joten suunnattiin sinne ja koska oli kunnolla aikaa, niin otettiin siihen kaupan päällisiksi sellanen pelibuffet jossa sai pelata mm. ilmakiekkoa, biljardia ja kaikenlaisia pelikoneita niin paljon ku sielu sietää. Ja sietihän sitä. En ollu koskaan pelannu biljardia joten tänään sitt poika opetti mua pelaan, huonolla menestyksellä. Mä en jumatsuikka osu siihen palloon, en sitten millään! Tai vaikka kuin huitasen kepillä niin pallo korkeintaan pikkusen vaan liikahtaa, varmaankin huitasusta johtuneesta ilmavirrasta! :D  Oli tosi mukava päivä ja tuntu ett pojallakin oli hauskaa, etenki ku ei tarvi nähä äitiään koko ajan surullisena sohvan kulmassa. Jos tulevaisuudessa vaan olis usiammin näitä hyviä päiviä niin sais tehtyä tällasia päiviä enemmänki. Huomenna olis viimenen lomapäivä ja se taitaa mennä ihan völläten, tai sitt jotain.

Nyt näin jälkikäteen kun on mieletön päivä takana niin mä en voi olla miettimättä ett kuinka paljon mun sairaudet rajottaa mun elämää ja vie/on vieny mun aikaa. Surullista. Tottahan se on etten mä joinain päivinä pysty yhtään mihinkään, en mihinkään muuhun ku olemaan paikoilla ja tuijottamaan "ei minnekkään". Joinain päivinä ei pysty yhtään mihinkään, joinain pystyy johonkin. Mutt harvoin tulee tällasia päiviä kuten tänään. Musta tuntuu niin pahalta ett menetän elämästäni paljon aikaa koska en pysty elämään sitä. Kyllä mä tiiän ett jonain päivänä asiat voi olla paremmin ja sitt mä voin tehä aina mitä vaan ja diiba daaba... Mutt mua siitä huolimatta v-tuttaa ja ehkä itkettääkin se kuinka paljon nää diagnoosit on vieny multa ja mun läheisiltä (niiltä lukemattomilta) tähän mennessä. Ja kuinka paljon ne oon muuttanu mua...jopa niin paljon etten mä aina ees tiiä kuka mä oon.

Joskus, ja nyt, mä mietin ett kuinka paljon mä ihan oikiasti tuotan harmia muille. Sehän on suoranaista paskapuhetta ettei tää muihin ihmisiin vaikuttais millään tavalla, joten ei ees oteta sitä vaihtoehtoa huomioon. Kumpa sais jotenki tietää täysin rehellisen mielipiteen niiltä ihmisiltä jotka mut tuntee, ett millasena ihmisenä ne mut näkee ja kokee, miten mä vaikutan muihin. Ja millasena ne kokee mun elämään kuulumisen. Sellanen juttu olis mahtava, ett pääsis kärpäsenä kattoon kuunteleen ihmisten puheita.

Hitsi, mä haluun olla kärpänen. :D

Takaumaaaaaa....

Televisiosta alko äsken elokuva jossa vauva itkien makoili lattialla peitoista tehdyssä pedissä. !!!!FLASH!!!!

Olin alakouluikäinen, mutt en kuitenkaan kuudennella koska isäpuoleni ei ollu vielä kuvioissa. Olin siis täysin kakara. Äiti oli tutustunu samassa pihassa asuvaan nuoreen äitiin ja ne oli lähteny yhessä baariin. Sen naisen mies oli väkivaltanen paska ja hakkas naistaan vaikka niiden vauvaikäinen taapero olis ollu vieressä. Muistan äidin sanoneen "kyllä sun pitää päästä tuulettuun, tuo Heidi meille. Siinähän se menee samalla." Muistan kuinka ne poltti sisällä tupakkia liesituulettimen alla ja joivat kaljaa. Musta tuntu pahalta kattoa sivusta sitä touhua. Tuntu pahalta myös se etten mä ollu valmis hoitamaan jotain pikkunyyttiä yksin koko yötä vaikka äiti kuinka oli vakuutellu mun reippautta sille naiselle. En saa muistosta kiinni ett missä sisko oli silloin, en nää sitä tuossa muistossa.

Mua pelotti niin perkeleesti!! Ne sano mulle ettei saa avata ovea vaikka kuka pimpottais. Itku kurkussa mä koitin rauhotella itteäni ettei Heidi-vauva tuntis mun pelkoa. Tein meille pedin äitin huoneen lattialle. Juotin vauvalle maitoa tuttipullosta ja pian se nukahti. Jossain välissä nukahin itekkin.

Sitt heräsin siihen kun äiti tulee joidenkin tyyppien kans meille jatkoille, ne sytytti valot koko asuntoon ja jatkoivat juhlimista keittiössä joka oli aivan vieressä missä mä ja vauva nukuttiin. Yritin nostaa peittoja vauvan eteen "teltaksi" kuvitellen sen vaimentavan melua jotta Heidi ei heräis. En halunnu tyyppien näkevän mua.  Mutt metelillään ne herätti vauvan.

Pian vauvan känninen äiti tuli miehensä kans hakemaan Heidin kotiin ja mä muistan kuinka yritin näyttää iloselta ja sanoin "hyvin meillä meni" hymyillen. Sitt ne meni. Äiti irstaili miesten kans keittiössä ja samalla se huus mua meneen näytille. Nolotti koska ei mulla ollu ku pikkarit ja T-paita.

Sitt en muista.

Seuraavaksi herään äitin makuuhuoneen lattialta patjalta kun äiti sekstailee miestenn kans siinä samassa huoneessa. Äitillä oli silloin vesisänky ja se saatanan lotina oli niin vitun ällöttävää!!!! Ja ne  helvetin äänet!!!! Miks mä en nukkunu muualla?!? Miks olin kuvitellu olevani turvassa äitin huoneessa??!?  Yöstä mulla on tosi sekavia muistikuvia ja suuria aukkoja tapahtumien välillä, mutt jotain pahaa siinä oli koska elokuvassa näkyvä vauvan lattiapeti aiheutti mulle tän tunteen. Tuntuu kuin mun sisällä menis muurahaisia jotka on tulessa...mua ahistaa...

Voi vitun vittuuuu

Mä oon sitä, kaikkea ja vähän enemmänkin.

Suureksi ihmeekseni loma tähän asti on menny aika hyvin. En ois koskaan uskonu mun sanovan tätä, mutt nyt on ollu hyvä ett mulla on ollu aikaa ajatella. Tai ehkä ahistus ja traumapeikko ei oo ollu koko aikaa vierellä joten oon nähä elämästä jotain muutakin kuin masennuksen ja epätoivon. Oon menny jokaiseen päivään ilman suunnitelmia ja se on tehny mulle hyvää. Oon myös tarkotuksella ollu erittäin epäsosiaalinen (anteeks vaan kaikki) sillä töissä ja normiarjessa mä joudun lähes koko ajan olemaan skarppina ja "saatavilla", ystävällinen, avulias ja puhua, puhua, puhua. Nyt oon ollu lomalla niistäkin. Beijb vei mut yks ilta leffaan kattoon The Boy-elokuvan joka oli tajuttoman hyvä. Ilta teki mulle hyvää. :)

En muista oliko se eilen vai toissapäivänä, mutt koiria lenkittäessä mä yhtäkkiä tajusin sen kuinka paljon mä oon elämässä saavuttanu ja mitä kaikkea teen nytkin samaan aikaan kun kamppailen itsetuhoisuutta ja mielen kipuja vastaan. Siis hitto vie, mähän teen mielettömän paljon! Tän ei oo tarkotus kuulostaa miltää itserakkaalta huomionhakuisuudelta, ei ei ei. Mä vaan huomasin sen, ett esim. Beijben ollessa Vaasassa muutaman päivän, niin peloista ja sairaasta mielestä huolimatta mä hoidin kodin yksin (ehkä siivoamisen olis voinu jättää vähemmälle) ja huolehin pojasta, sekä kävin töissä jonne pyöräilin huonoista ilmoista huolimatta. Siinä ohessa pesin pyykit ja ulkoilutin koirat sekä sain käytettyä itteni terapiassakin. Mä selvisin erittäin hyvin! Mä tein paljon enemmän kuin osasin uskoakkaan, mutt se mitä mä en tehny on viiltäminen. Vaikka nyt on kevät jota vihaan niin perkeleen paljon niin mä oon pysyny kutakuinkin toimintakykyisenä. Kyllä mä pelkään sitä kun kevät tulee kunnolla ja aurinko alkaa sulattaa lumia pois, linnut laulaa... Odotettavissa on romahdus, mutt nyt ainakin oon varautunu siihen. Mä yritän olla vahva ja estää sitä viemästä mua mukanaan. Mä pelkään kyllä aivan mielettömästi...

Palataan tähän päivään. Mä siis alan vähitellen ymmärtään kuinka paljon oon tehny töitä päästäkseni tähän hetkeen. Tänään kaupasta kotiin tullessa mä tajusin sen, ett lapsuuteni (kun vanhempani oli eronnu) kodissa mulle ei koskaan ollu tilaa. Äiti oli silloin perhepäivähoitaja ja hoitolapset leikki mun ja siskon yhteisessä huoneessa. Se oli tosi karu huone, ei siellä ollu mitään mun tai siskon juttuja. Kaikki oli hoitolasten. Mä en saanu laittaa omalle puolelleni edes eläinjulisteita seinälle. Mulla oli vain sänky ja yöpöytä. Koulusta tullessa huoneeseen ei voinu mennä koska hoitolapset leikki siellä, mutt keittiössäkään en voinu läksyjä tehä koska hoitolapset yleensä tuli välipalalle ja olin edessä. Ja sitten sainki kuulla häiritseväni ja ett voisin sillä edessä pyörimisellä tehä jotain hyödyllistä. Ja kuten oon aiemminki maininnu, niin mulle ei annettu aikaa, huomiota eikä rahaa. Isäni kuljetti siskoa uintitreeneihin ja mä istuin isän kans katsomossa. Siskolle kustannettiin lasketteluvälineet, pyörät ja Levikset, kaikki. Mä sain myös kaikkea. Sain kaikkea mikä ei maksanut eikä vaatinu keneltäkään yhtään mitään. Mua ei ollu olemassa niille. Ne ei halunnu nähä mua niiden elämässä. Se sattuu yhä vaikka lapsuudesta on aikaa.

Nykyään mä hermostun jos tunnen olevan ulkopuolinen omassa kotonani. Lapsuuteni vuoksi mun on usein lähes mahoton olla kotona jos en saa piettyä kotia siistinä tai jotain muuta, sillä koen epäonnistuneeni, tai siis se traumatisoitunu lapsiosani luulee. Siksipä mä tänään kaupasta ostin lapsiosalle kukan joka muistuttaa kodin olevan turvallinen kaikille persoonan osille. Kukka on oranssi pääsiäiskaktus joka hyvin hoidettuna kukkii aina keväisin. Tästä eteenpäin kevät toisi mukanaan myös jotain kaunistakin.

Mä oon tehny suuri oivalluksia ja ymmärrän, ett mulla itellä on valta päättää ketä elämääni kuuluu. Mä ymmärrän, ettei mun tarvi kerjätä kenenkään huomiota eikä venyä mielettömiin suorituksiin jotta kelpaisin. Mun ei tarvi antaa aikaani sellaisille jotka vain ottavat eivätkä anna mitään takaisin ja polkevat mua alas. Ehei. Ne saa painua sinne ite ja tiukan paikan tullessa mä kyllä voin avustaa. Tähän loppuun haluan jakaa yhen ihanimmista "sanonnoista" joka tuo mulle tosi hyvän mielen. Tämä on tarinasta Alice in Wonderland joka on yks ehottomista suosikeista ja rakastan leffassa olevia samankaltasuuksia nykypäivän "sairaaseen" elämään.

Jos olis valta tehdä toisin.

Jos mulla olis mahollisuus muuttaa menneisyyttäni niin missä kohissa tekisin toisin tai tekisin erillaisia valintoja? Oon miettiny, ett ehkä mun huonot valinnat on ollu selvitymis- ja pakokeino kaikesta mitä kodin seinien sisäpuolella on tapahtunu. Vaikka kuinka oon asiaa pähkäilly ja kattellu eri suunnista, niin musta tuntuu ett tekisin monessakin kohdassa aivan samoin. On se sitt tyhmyyttä tai mitä lie...mutt en mä usko ett olisin selvinny kaikesta jos en olis purkanu pahaa oloa ja tuskaa johonkin. Ja vaikka oon tienny ettei kaikki oo ollu laillista niin se ei oo mun mieltä painanu, päinvastoin. Tekemällä jotain ei-sallittua mä oon jotenki saanu rauhaa omalle mielelle ja kokenu kostavani kaikille. Samalla oon näyttäny kovan kuoren avulla ettei muhun satu, ettei mikään tunnu missään.

Muistu mieleen yks tapaus jolloin olin 16-17 vuotias. Mä sain puhelinsoiton senaikaselta poikakaverilta. Se kysy voiko muhun luottaa ja vastauksen saatuaan pyys mua tarjoon piilopaikan yhelle tärkeelle jutulle. Se kysy ett voinko mä huolehtia "Ekistä" muutaman päivän. Tottakai mä voisin. Illalla mä valmistauduin Ekin vastaanottamiseen ja ootin poikakaverin tulemista meille. Se tuli ja vähän ajan kuluttua mulle selvis, ett Eki oli ihmisen sääriluu. Se annettiin mulle kankaaseen käärittynä. Mulle selitettiin, ett Ekin oma huolehtija oli joutunu vähäks aikaa jonnekkin lukkojen taakse ja nyt Ekiä jouduttiin kierrättään niin kauan kunnes se vapautuis. Mä en hirveesti jaksanu kysellä asiasta sen enempää, ei mua kiinnostanu. Ehkä se tuntu jopa hyvältä kun vanhemmat "pahat pojat" pitivät mua sen verran vertaisenaan ett uskalsivat paljastaa asian mulle. Saatoin tuntea jopa pientä ylpeyttä itestäni.

Aika ääripäähän on pitäny ihmisen mennä jotta voi olla hitusen tyytyväinen itteensä. Toisaalta taas helvetin surullista. Samainen armas poikakaverini on viiltäny mun oikeaan käsivarteen viillon josta valuvan veren nuoli pois. Kerran oltiin kaveriporukalla rannalla nuotion äärellä ja oltiin vähän juotukkin. Yhtäkkiä tää kaverini muuttu aivan omistuiseksi ja vilkuili kaikkia kulmiensa alta. Pyysin sitä sivummalle jutteleen ja olin selkä sellasta puista varastorakennusta vasten. Yritettiin jutella mutt ei se oikeen sujunu. Lopulta:
     Se: Pelkäätkö sä mua?
     Mä: En.
     Se: Ehkä sun pitäis.
Ja sitt...BANG. Se löi nopeesti taskustaan puukon suoraan mun pään viereen seinään kii. Ja lähti pois.

Surullista etten mä osannu ajatellakkaan ansaitsevani jotain vähän parempaa.

What should I do?

Nyt se alko, viikon loma. Varmaan ensimmäinen kerta ikinä etten mä oo ilonen. En pysty kun tiiän kuinka pahaksi mun vointi voi mennä. En sais ajatella liikaa vaan mennä hetki hetkeltä eteenpäin, mutt pelko on kuitenki läsnä jokaisessa minuutissa.

Noh, mitäs muuta. Mä on miettiny ja ihmetelly ett mikä mun elämässä on aktivoinu menneisyydestä niitä muistoja kun olin vankina (onko se oikia sana kuvaamaan? ). "Matka muistoihin" -postauksessa muistelin yhtä mielessäni pyörivää tapahtumaa niiltä ajoilta enkä mä osaa vielkään sanoa miks ne on nyt pinnalla. Vaikka se aika on rikkonu mua todella paljon ja haluaisin unohtaa kaiken, niin samalla mulla on mieletön tarve purkaa ne ulos jotta ne ei tukehuttais mua kokonaan. Samalla myös toivon ett öisin saisin olla vähän enemmän rauhassa noilta muistoilta. Harvemmin se kyllä onnistuu. Kumpa vielä ymmärtäisin ja löytäisin vastauksen sille mikä tässä nykyhetkessä laittaa just nuo asiat mun tietoisuuteen. Miks mun on mietittävä niitä nyt?

Taas tätä kirjottaessa ajatus pätkii, mua alkaa ahistaan ja tunnen olevani liian erillainen kuin kaikki muut. Joku osasistani sanoo ett mun pitäis olla hiljaa asioista, sillä kukaan ei tuu koskaan ymmärtään ja tuun olemaan hyljeksitty jos ihmiset saa tietää. Se sanoo ett on kaikille paras jos vaan sulkisin suuni ja eläisin kuin mitään ei olis tapahtunu. Mä käsken sen olla hiljaa sillä en kykene enkä jaksa rauhotella sitä.

Joskus mä oon salaa miettiny, ett miten voisin saaha ees jonkunlaista oikeutta jotta pääsisin "sinuiksi" asian kans. Se, ett ihmiseltä on viety koko vapaus ja samalla myyty ja käytetty, rikkoo ihmisen mitä nöyryyttävimmällä tavalla.  Pystynkö mä joskus vielä tulla toimeen noiden muistojen kanssa? Tai haluanko ees? Vai pitäiskö noudattaa osasen neuvoa ja vaieta...se olis helpointa.

Mua ei oo olemassa.

Hmm...mitäs tänään...

Poika lähti sukuloimaan Helsinkiin ja Hyvinkäälle. Mulla on tyhjä olo. Huominen aamuvuoro vielä ja sitten mullakin alkaa viikon loma. Mulla ei oo mitään suunnitelmia, ei yhtäkään. Mä olin elätelly toiveita ett oisin päässy jonnekkin vaikka ihan lyhyeksi aikaa tai ett viikon aikana olis ollu jotain mukavaa, jotain mikä antais voimia. Ehkä mä jopa vähän pelkään tulevaa viikkoa...sitä kun mulla on aikaa rauhottua ja olla itteni kans ilman mitään suunnitelmia. Mä tiiän ett jos jonain hetkenä harhamieli herää eloon niin mulla ei oo mitään syytä sammuttaa sitä. Ens viikon "vapaus" pelottaa mua helvetisti.

Kyllä mä tiiän ett tarvin aikaa levätä, rentoutua ja aikaa itelle. Mutt ongelma on se etten mä osaa tulla toimeen sen oman ajan kans. Mä EN OSAA. Mä en tiiä mitä sillä pitää tehä tai miten sillon kuuluu olla! Ehkä se on just siks niin vaikiaa koska en oo ikinä tehny mitään itteni vuoksi tai juurikaan antanu itelleni lupaa nauttia mistään. Kaikki aika on täytyny käyttää hyväksi ja olla tarpeellinen. En mä tiiä mitään muuta vaihtoehtoa. Nyt sitt kun ei tarvi mennä töihin, eikä terapiaan eikä poikakaan oo kotona niin musta tuntuu ettei mua tarvita, mulle ei oo käyttöä. Ja sen tunteen kans mä en selviä.

Mua ei oo. Nii, just sitä se on. Mä en oo olemassa, mua ei oo.

Mistä löytää turvaa?

Oon ollu tänään tosi väsyny. Terapia oli raskasta ja mieli on ollu ailahtelevainen enkä oo kyyneliltä välttyny. Salaa oon saanu pyyhittyä ne pois. Mä en voi näyttää kenellekkään kuin paljon muhun sattuu vaikka samaan aikaan haluaisin vaan ett...äh, antaa olla.

Terapissa puhuttiin siitä miks mun on niin paha olla kotona ja se herätti monenlaisia muistoja. Joka päivä esim. töistä kotiin tullessa mä palaan lapsuuteen, elän niitä tapahtumia ja tapahtumia. Yritettiin saaha selville, ett mitkä asiat vois helpottaa mun kotona olemista ja kotiin saapumista. Mun pitäis keksiä/löytää ns. turva-ankkureita kotiin mielellään joka huoneeseen, mutt etenkin pikkueteiseen jossa se humpsahtaminen menneisyyteen usein tapahtuu. Niiden pitäis muistuttaa mua siitä ett nyt on nyt, ei mennyt aika ja myös tuoda mulle hyvää mieltä. Mä oon koko päivän yrittäny miettiä mitä ne ankkurit vois olla mutt pää lyö tyhjää. Kaupassa käydessä kattelin kaikkia sieviä kukkia mutt en siinä Beijben silmien eessä kehannu...Hävettää niin perkeleesti koko olemiseni! MUN ON NIIN PAHA OLLA!!! Miks tän pitää olla tällasta?!?

Mä vaan haluaisin olla onnellinen. Ja ilonen.

Mä haluan mun elämän!! Tai ehkä mä haluankin pois elämästä.

Matka muistoihin.

Palataan vuosia taaksepäin...

Tyttö oli pojan asunnossa yksin, kaukana kotoa. Se oli omakotitalo pellon vieressä. Tyttö muisteli edellistä viikonloppua ja pirtun juontia. Oli tuntunut ku pirtu olis ollu kuin koko kehon puudutus maailmaa vastaan. Se pitää juua jäisenä jotta siitä polttelusta vois nauttia. Tyttö muisteli kuinka poika oli illan aikana saanu puhelun jonka loputtua poika sano: "mä käyn äkkiä maailmalla, ei mee kauaa. Pysy sisällä ja pois ikkunoista. Elä avaa ovea." Sitt tyttö jäi yksin ja sammutti kaikki valot. Tyttöä pelotti kun ei tienny mistä oli kyse ja eikä sitä, ett oliko joku mahollisesti tulossa ovelle. Tyttö katseli olohuoneen ikkunasta takapihalle ja pellolle, mietti voisiko peltoon piiloutua. Sitten tyttö ymmärsi kuinka sokkeloinen talo on ja kuinka monta ovea siinä on...hätä alkoi hiipiä mieleen kun ei tiennyt mistä niistä ovesta joku tulisi jos tulisi. Tyttö otti pullosta suullisen polttavaa jotta rauhottuisi ja meni sisäkautta autotalliin tupakalle. Tyttö laitto tekstarin kaverilleen lähipaikkakunnalle "Musta tuntuu ettei kaikki oo nyt hyvin. Missä päin oot?" Pian tuli vastaus "mähän oon sanonu ettei sun pitäis olla siellä. Jeppiksessä." Tyttö laitto puhelimen pois ja mietti mitä helvettiä tekis. Pitäiskö tehä kuten edellisellä kerralla kun poika oli "käyny maailmalla". Silloin poika oli käskeny tyttöä kattomaan mitä sängyn alla oli. Siellä oli ase.

Poika opetti nopeasti tyttöä käyttään sitä, mutt vaan jos muuta keinoa ei oo. Tyttö ei suostunu ottaan asetta käteensä, sanoi ettei koskaan aio ampua. Ehkä poika tiesi sen myös. Sillä pari tuntia myöhemmin oli tyttö saanu viestin "juokse pellolle ja pysy siellä. heti"

Mitä tapahtuisi tällä kerralla, pitäisikö kiellosta huolimatta lähtä pois talosta vai odottaa? Pitäiskö sittenkin soittaa poliisille...ja sanoa mitä?! Tyttöä alko pelottaa hetki hetkeltä enemmän pirtuhumalasta huolimatta. Sitt kuulu auton renkaiden ääni hiekkatietä vasten, se kahina ja pikkukivien rapina...tyttö muistaa ne yhä. Pelotti ja sydän jyskytti. Poika tuli takas hymy huulillaan ja kaappas tytön syliinsä. Asiasta ei puhuttu, tyttö ei uskaltanu kysyä.

Seuraavana päivänä tyttö ja poika heräs siihen kun kans poliisia seisoo makuuhuoneen ovella. "kröhöm...se oli ny semmonen juttu ett ******* lähtee meijän mukaan" Poika alko nauramaan ja puki vaatteita päälleen. Ei sanonu mitään. Taas tyttö jäi yksin. Miten poliisit oli tullu sisään?! Päässä jyskytti pirtun jälkitila, mutt kahvilla ja särkylääkkeillä siitä tuli siedettävää. Vähitellen tyttö alko tajuamaan ettei asiat näytä yhtään hyvältä. Sen olis pakko päästä kotiin. Oli lauantai. Päivä meni pidemmälle ja aika kulu... Tyttö soitti äidilleen ja pyys apua, mutt äiti oli humalassa. Sieltä ei kukaan voisi auttaa. Tyttö kiersi taloa ympäri ja mietti mitä helvettiä tehä. Ja sitt poika tuli takas. Se sano vaan "eipä nuo mitään voineet". Mitä se sitten ikinä tarkottikaan. Poika sano: "lähetään, tuu autoon." Poika oli hiljaa ja outo. Auto ajoi talon vieressä olevasta risteyksestä suoraan ja tyttö ihmetteli, ett miks sinne sillä se oli pieni "saari" eikä siellä ollu paljon mitään muuta kuin metsää, mökkejä ja lisää metsää. Pian poika pysäytti auton ja pyys anteeks. Sitt käski tyttöä nousemaan. Ulkona oli tyyppejä ja kaks autoa. Kaks poikaa otti tytön ja veivät toisen auton takapenkille. Ne nauro..."oot ny meijän". Sitt auto lähti liikkeelle. Tyttö itki ja riuhtoi. Toinen niistä aukas housunsa ja tytön pää painettiin sen jalkoväliä vasten. Tytön oli pakko aukasta suu. Hankala asento tuotti kipua ja muutenkin tuntu ett tyttö tukehtuu. Kaikki nauro. Joku kopeloi tyttöä kaikkialta ja kouri. Tytön päässä kohisi. Tyttö tiesi ettei pääsisi kotiin.

Annan kaiken ja enemmän.

Eilinen paha mieli on hitusen laantunu ja ihme kyllä sain kamppailtua töissä aamuvuoron kunnialla läpi. Aamulla meikatessa päätin, ett kunhan pääsen töistä kotiin niin oikasen sohvalle ja vejän peiton korviin, mutt eipä se ihan niin mennytkään. Kotiuduttuani aloin väkertämään projektin parissa joka on nyt viime aikoina ollu mun suuri voimavara. Jotenki outoa ja huvittavaa, ett vaikka kuinka olisin väsyny ja luovuttanu oman elämäni suhteen, niin silti mä aina saan kiskottua itestäni irti sen verran ett voin tehä jotain jonkun toisen hyväksi. Ehkä mä en vieläkään osaa elää ensin itteäni varten tai tehä ensin asioita itteni vuoksi. Niin, jos mä tekisin jotain itteni vuoksi niin se olis itsemurha sillä itteni vuoksi mä en elä. En osaa. En osaa ajatellakkaan sellasta tilannetta, ett esim. ottaisin jotain itelleni joka olis pois joltain toiselta. En osaa edes elää itelleni sillä en näe itteäni tän kaiken arvoisena. Mä en oo tän taistelun arvoinen. Sairasta, mä tiiän. Mutt noin mä ajattelen jopa silloin ku mulla on hyvä päivä. Noin mä ajattelen nytkin tätä kirjottaessani vaikka mun mieli on ihan hyvä. Ehkä mun haavat on niin syvällä ettei mun ihmisarvo tuu yhtään paremmaksi vaikka tuntisin oloni kuinka hyväksi tahansa. Sellasta totuutta ei oo mulle olemassa. Ehkä mä tuun lopun elämääni olemaan itelleni arvoton.

Nyt olis kaks vapaapäivää ja haluaisin jossain välissä levätä ja antaa itelleni luvan ottaa rennosti. En kuitenkaan uskalla enkä halua luvata mitään. Katotaan. Torstaina on terapia... *kiukkua*