Tänään oli terapia. Musta tuntuu ett tänään otin ison askeleen avautumisen suhteen, puhuin kai enemmän mitä olin ajatellu. Ja nyt mua jostain kumman syystä ärsyttää ja hävettää se! Mua vituttaa oma "pehmeyteni", se ett menin juoruamaan asioitani vieraalle ja kitisin vitun kurjaa lapsuutta! Huomionkipeä ja itsekäs PASKA!!
Kerroin terapeutille valokuva-episodista ja käytiin läpi niitä tunteita mitä sillon tunsin ja tunnen yhä. Kaikista voimakkain tunne mitä kuvien katsomisen jälkeen tunsin oli syyllisyys ja sen tuoma viha itseä kohtaan! Terapeutti ihmetteli, ett miten ihmeessä mä onnistuin tuonkin kääntämään itteäni vastaan. Aloin selittämään kuinka kaikki oli vuosikausien ajan antanu mun olla siinä uskossa ett veljeni menetti isänsä mun takia ja kaikissa kuvissa näkyi erittäin selvästi kaikki se häpeän ja syyllisyyden taakka jota kannoin harteillani. Kuvien ottohetkellä mä tunsin itteni niin likaiseksi etten voinu nostaa katsettani maasta ja jos vain mahollista, käänsin pään muualle. Tänään mä tajusin, ett teen niin yhä...mä harvoin katon ihmistä kohti, korkeintaan vilkasen, enkä todellakaan kato ketään silmiin! Mä kerroin terapeutille kuinka yhessä kuvassa istuin sohvalla ja käärin sätkää, veljeni ihan mun vieressä ja oli jotain 5-vuotias. Veljen kasvot oli itkuista punaiset, en muista miksi. Omia kasvojani ei näkyny. Kuvaa katsoessa mut valtas uskomaton hätä ja pelko siitä, ett miks veljeni oli itkeny ja miks mä en lohuttanu sitä!! Olinko mä lohuttanu?! Itkikö veli mun vuoksi, olinko mä tehny jotain?!? Tunsiko veljeni ittensä yksinäiseksi ja hylätyksi?! Oliko sillä paha olla?!? Mitä oli tapahtunu?!? Miks mä en auttanu sitä?!?!
Terapeutti ymmärsi ett mä kannan noita tunteita yhä mukanani. Mä pelkään ett jos mä jätän tekemättä jotain tai en tee tarpeeksi niin jotain pahaa tapahtuu joko mulle tai sitt mun läheisille. Mun on pakko olla koko ajan valmiina, valppaana, annettava kaikkeni ja vielä enemmän. Mun on jaksettava..muuten kaikki sortuu. Mä oon oppinu syyllisyyteen, kasvanu siihen. Musta on tullu yhtä syyllisyyden kanssa. Mä muistan kaikki syytökset joita mun korviin on kantautunu...mä muistan joka ikisen nimityksen joita mulle on annettu, lapsuudesta tähän päivään. Mä oon nähny ett kaikella on seurauksensa, niin hyvässä kuin pahassa. Terapeutti kuunteli... ja pian aika oli lopussa. Ja nyt terapeutti jäi joululomalle. Ens kerran tavataan ens vuoden puolella... Niinh...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3