Hiukan parempi päivä tänään, vaikkakin mieli on ailahellu laidasta toiseen erittäin nopiasti. Tänään oon miettiny paljon sitä, ett mitkä asiat tällä hetkellä tuottaa mulle helposti murtumisen ja yhen löysin aika pian. Tai noh, mä huomasin sen tavallaan jo keskiviikon vakauttamisryhmässä. Aiheena oli Vihan tunteet ja niiden kanssa toimeentuleminen jota oltiin käyty läpi myös edellisellä kerralla. Mun täytyy pala aiheeseen terapeuttini kans vielä syvemmin, mutt se mitä mä huomasin oli se, ett mä olin löytäny jonkinlaisen keinon "pysäyttää" viha siihen pisteeseen jolloin tuntuu ett maailma räjähtää ja tekee mieli viiltää. Mä oon käyttäny kaikille varmaan tuttua "Aikalisää" jota superlastenhoitajat suosittelee kiukutteleville lapsille. Kun mä oon just menettämässä kontrollin tai homma tuntuu karkaavan käsistä tai en muuten vaan selviä tilanteen kans niin mä otan aikalisän ja poistun paikalta. Yleensä menen makuuhuoneeseen ja laitan oven kii. Siellä saatan olla joko vain muutaman minuutin tai sitten koko illan, se riippuu. Oon huomannu, ett noinkin pieni asia on estäny mua huutamasta anteeksiantamattomia sanoja ja ehkäissy uusien viiltojen syntymisen, sekä tietenkin sen ettei köysi oo vielä puristuneena kaulani ympärille. Mä oon ollu tyytyväinen ja ehkä jopa hieman ylpeekin oppimastani ja kuvittelin edenneeni oireiden selättämisessä. Mutt... pari päivää sitten Beijb kerto kuinka mä oon lähes päivittäin ollu entistä enemmän syrjäänvetäytyny tai erkaantunu yksikseni makkariin ja kuinka muhun ei saa kontaktia koska en puhu. Ryhmässä mä yhtäkkiä tajusin ett samaan aikaan kun mä oon ollu ylpeä oppimastani niin Beijb on ollu huolissaan, peloissaan ja loukkaantunutki kun linnottaudun yksinäisyyteen. Eli siis mä luulin edeneeni, mutt Beijb taas näki asian niin ett mä oon entistä kauempana. Tieto tuosta sai mut syyttämään itteäni siitä kuinka olin taas kuvitellu itestäni liikoja ja naiivisti luullu pärjääväni. Mutt nyt mä tajuan, ett monelta pahalta olis voitu säästyä jos mä oisin puhunu, me oltas puhuttu tai jotenkin meillä olis kommunikaatio toiminu! Kai mua ehkä hävetti kuinka pienestä asiasta oon onneni kukkuloilla enkä siksi kehannu Beijbelle mitään puhua, emmä tiiä. Häpeä mua varmaan aina eniten estää puhumasta. Emmä oo vielkään sille kertonu mitään... En tiiä miten, tai mitä sanoa. Toisaalta taas...äääh!
Huomenna olis peräti yks vapaapäivä ja mulla on aika omalääkärilleni jonka pitäis tehä uus lausunto kuntoutuspsykoterapia varten. Vituttaa ja ahistaa taas mennä kertoon kaikkea mun voinnista, oireilusta ja arjesta. Oon leikitelly ajatuksella, ett entä jos täräyttäsin sille suoraan ett "se on kuule sellanen juttu ett köydenjatkoksi meinaan itteni ripustaa, jos vaikka mistelinoksaksi alkaisin näin joulun alla"! :D Damn, olimpa mä taas hauska!
Ai niin, huomenna tulee isovanhemmat äitini luo. Viime tapaaminen ei tainnu mennä niiden kans ihan ok... En tarkalleen muista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun luit ja kuljit hetken kanssani. Arvostan jos jaat myös sanan tai toisenkin <3