Onneksi ei väsytä.

Väsymys alkaa painamaan ja jälleen kerran mieli valuu yhä alemmas. Ihmeen kauan tätä "parempaa" aikaa onkin kestäny! Tänään ollessani iltavuorossa ja kuunnellessa sitä osaston tauotonta melua mä havanhuin miettimään, ett miks helvetissä mä teen tätä. Se ajatus tuli kuin isku päähän, mä tajusin kuinka väsyny mä oon. Tuntu ett purskahan itkuun just sillä sekunnilla. Mutt ei, jatkoin töitäni. Samalla mietin, ett kuinka mukavampaa olis välillä tehä töitä niin ett joku jäis välillä henkiinkin. Kuulostaapa aika kamalalta, mutt tuolta musta tuntuu. Kyllä mä tiiän ett pohjimmiltani mä tykkään työstäni tosi paljon, mutt nyt kun oma elämä on päin vittua niin ei vaan jaksa...Ehkä työnteko ei tuntuis niin raskaalta jos se olis välillä jotain muutakin kuin säästölinjauksia, kiristettyjä hoitajamitoituksia, vihaisia omaisia jotka näkevät vain heijän oman läheisensä, ei niitä 29 muuta jotka on myös hoidettava sekä kuoleman odottelua. Ehkä työpaikan vaihdos tekis hyvää, ehkä ei. Paras olis jäähä sairaslomalle, mutt just nyt en kestä ajatusta kotiin jäämisestä...kai mä pelkään, ett se olis mun menoa sitten. Töissä mä pääsen edes hetkeksi pakoon kaikkea siviilielämää.

Kotiin tultua olin kiukkunen ja Beijb kysy, ett miks oon pahalla päällä. Ensin en vastannu mitään, sitt sanoin "oon vaan niin saatanan väsyny, en helveti jaksa tällasta enää". Kyyneleet alko valuun ja lähin suihkuun. Tässä on nyt ollu pitkän aikaa jo yhtä alamäkeä ja vastoinkäymistä ettei mun voimat tunnu riittävän vaikka kuinka kovasti kamppailen päivästä seuraavaan pienin askelin. Voiko koko helkutin elämä olla yhtä taistelua?! Perkele...

Taas täytyy kömpiä sänkyyn jotta jaksan herätä aamuvuoroon. Ja koska auto on rikki, niin herätys on vielä aikaisemmin jotta ehin pyöräillä töihin. Onneks mua ei väsytä...