Mä muistan yhä osa 2.

Tultuani ulos kylmetin sisällä vellovat tunteet ja lähin Beijben kans tekeen jouluostoksia. Pikkusen meinas olla mieli muualla ja sain kamppailla jotta en hajonnu. Halusin olla reipas. Iltapäivällä oli sitt vakauttamisryhmään kuuluva "loppuhaastattelu" jossa kysyttiin kaikkea lapsuuteeni liittyvää sekä kaikkea koskien omia vanhempiani ja omaa tapaani olla vanhempi. Haastattelija oli Helsingistä tullut vastaavanlaisen ryhmän vetäjä. Sitt aika loppu puolella se kysy, ett " Millä tavoin vanhemmaksi tuleminen on muuttanu sua ihmisenä?" Mä olin kauan hiljaa. Sitt sanoin:
                   " Mä oon ollu vanhempi jo aikoja ennen oman pojan syntymää, oon ollu vanhempi veljelleni. Siks mikään vanhemmuudessa ei tullu mulle suurena yllätyksenä enkä mä tajunnu ees pitää äitiyslomaa synnytyksen jälkeen. Mutt se miten oon joutunu muuttumaan on se, ett oon joutunu opettelemaan huolehtimaan itsestäni. Mä oon aina antanu kaikkeni poikani puolesta mutt nyt oon joutunu opettelemaan ajattelemaan myös itseäni ja uskomaan mun olevan tärkeä jollekkin. Oon joutunu tottumaan ajatukseen ett mulla olis jotain merkitystä. Mun on ollu lähes mahoton antaa itelleni lupaa elää enkä mä oo vieläkään valmis antamaan itelleni ihmisarvoa, mutt mun on pakko eläämenneisyyden vuoksi koska mä oon tärkeä omalle pojalleni. Mun on ollu pakko sietää saastaisuuttani ja tultava toimeen itsevihani kans vaan ja ainoastaan poikani vuoksi. Ennen äidiksi tulemista mulle oli aivan sama mitä mulle tapahtu, mutt nyt mä en voi enää ajatella niin. Mun on ollu pakko alkaa hoitaa itteeni kuntoon ja vaikka en usko koskaan tulevani ehjäksi niin mun on ollu pakko yrittää. Sillain mä oon muuttunu."

Se nainen oli hiljaa hetken kunnes sano " tuo oli erittäin pysäyttävää ja koskettavaa. Mun täytyy nyt  hetki vähän nieleskellä" ja sitt se kaato itelleen vettä lasiin ja joi. Sitt me vejettiin haastattelu loppuu. Kun kysymykset oli kysytty ja nauhuri sammutettu se sano mun olevan uskomattoman vahva ja että olin kuvannu raastavan todentuntuisesti siitä kuinka ihmiseltä voidaan viedä koko elämä ja ihmisyys pois ja että oli erittäin surullista kuulla kuinka rikki ihminen voi mennä. Se sano mun olevan selviytyjä. Mä hymyilin. Sitt lähin. Haastattelussa oli menny kaks tuntia. Mä olin aivan loppu. Oli tyhjä olo.

Autossa mä sanoin Beijbelle, ett mua harmittaa kun en voi nähä itteäni terapeuttini tai tuon haastattelijan silmillä, sillä selviytyjä-nimitys on itelleni täysin vieras. Mä en kykene näkemään itessäni mitään hyvää tai kaunista joten musta tuo kuvaus on valetta...se ei voi olla totta. Se ei oo todellista mun maailmassa. Kotiin tullessa aloin tekemään kaavoja piparkakkutaloa varten. Siis jumalauta mun mieli on hajalla ja mä alan leipomaan pipareita! Mutt kai se on keino selvitä...sama juttu kun joulukorttien askartelun kans. Nyt mä kirjotan tätä ja makaan sängyllä. En pystyny jäämään olkkariin kirjottaan sillä tuntu etten mä pysy kasassa. Tuntu ett täytyy mennä piiloon. Hävetti. Nyt mä vaan itken...kirjotan ja annan kyyneleiden valua. Kai mä alan vasta nyt kunnolla sisäistään sen kuinka rikki mä oon...ja kuinka väärin mua on koheltu!!! Saatana aikuiset ihmiset on käyttäny mua, viatonta lasta!!!! EI JUMALAUTA!!!! Viha ottaa mut hengiltä!!