You can't escape.

Muutama päivä taukoa kirjottamisesta..mitä sen aikana on tapahtunu? Beijb oli maanantai aamusta viime yöhön reissun päällä ja mä oon ollu pojan kans kahestaan kotona. Olin mielenkiinnolla oottanu ett miten mun mieli tulee reagoimaan, tai miten mä ite tuun reagoimaan mieleni kans. Tää viikko on ollu yhtä sekamelskaa mun pään sisällä ja onneks mulla oli keskiviikkona terapia jossa sain vähän selkoa käyttäytymiseeni. Mä jopa saatoin vähän hämmästyä itteäni.

Mun työvuorot on ollu ilta, aamu, ilta ja aamu. Yöunet jää siis lyhyeen. Ja töissä jouduin kulkemaan pyörällä joka vähentää kotona olemisaikaa. Ja koirathan pitää lenkittää jotta jaksavat olla työvuoron ajan keskenään ja tietenkin mä halusin ett ne pärjäis loistavasti. Sen lyhyen ajan mitä oon ehtiny kotona olemaan mä oon ollu koko ajan liikkeessä ja unet on jääny johonki neljään tuntiin lääkkeiden kans. Oon pessy pyykit ja laittanu tiskit, imuroinu sekä tietenki käyny kaupassa ja huolehtinu pojan ajoissa milloin mihinkin. Ja töissä, tietenki mä annoin kaikkeni ja vähän enemmän. Ja eilen illalla se tuli, totaalinen stoppi kaikelle. Töissä siinä katellessa osaston toimintaa ja kuunnellessani valituksia, kitinöitä, selkäänpuukotuksia ja vaatimuksia mä tajusin ettei tässä helvetti vie oo mitään järkeä! Eli siis tässä ett ite annat kaikkes saamatta yhtään mitään takas. Mä oon lukemattomat vuodet ollu kaatopaikkana johon muut saa tyhjentää oman paskansa tietäen, ett mä kyllä kannan kaikkien taakan. Kotona mut valtas mieletön tyhjyyden tunne. Tää ei voi jatkua näin.

Terapiassa mä kerroin kuluneista päivistä ja siitä kuinka musta tuntuu ett väsytän itteni kaiken paskan alle. Sain kerrottua kuinka vaadin iteltäni aivan mielettömästi ja mulla on pelko, ett jos en tee jotain täydellisesti niin siitä seuraa sitt jotain pahaa. Yksin jääminen laukas mun mielessä jotain menneisyydestä ja siks oon pakonomaisesti koittanu luoda turvaa  pitämällä itteni (liian) kiireisenä. Mun on ollu pakko pitää koti siistinä ja siivota keittiö ennen töihin lähtöä ja pestä pyykit jotta pojalla olis varmasti sen tarvitsemat vaatteet puhtaana. Ja ruoan on täytyny olla erittäin terveellistä, etenkin eväiden jotka poika otti pääsykokeisiin jossa pyrkii yläasteelle liikuntaluokalle. Mä ajattelin, ett mun on PAKKO ruokkia poika hyvillä ja ravitsevilla ruuilla jotta en pilaa sen suoritusta ja PAKKO pestä kaikki pyykit jotta kaikki shortsit ja paidat olis puhtaana jotta poika sais haluamansa vaatteet pääsykokeisiin. Ja PAKKO pitää koti siistinä ja puhtaana jotta saisin näytettyä kaikille (keille? kysy terapeutti. ) ett mä pärjään. Musta on tuntunu, ett nyt ku oon yksin vastuussa kaikesta niin mä en saa pilata mitään. Mun on ollu pakko varmistaa koko ajan ett kaikki on kunnossa. Terapeutti sano, ett mä elän lapsuuteni muistoja ja toimin kuten toimin lapsena. Pelko saa mut toimimaan noin ja sairas mieli muistuttaa mua lakkaamatta etten saa pilata kaikkea ja tuottaa pettymystä.

 

Puhuttiin tuosta terapeutin kans paljon ja oon vieläkin ihan sekasin kaikesta. Tätä postaustakin kirjottaessa on menny tosi kauan sillä ajatukset on ihan sikin sokin. En varmaan saanu kerrottua asioista niin miten mä ne tunnen. Pääpointti kai ainakin on se ett oon lopen uupunu ja dissosiaation syövereissä. Mä pelkään etten mä kelpaa ja riitä, sillä mä en kykene yhtään enempään.