Toisenmielinen äiti.

Lupasin aiemman postauksen kommenteissa avata vähän enemmän mun ja poikani väleistä sairastuttuani. Tuon lupauksen jälkeen mä oon miettiny vanhemmuutta, mielenterveysongelmia ja sitä miten ollaan huomioitu poika näissä mun kamppailuissa. Pintapuolisesti vastattuna tehtävä olis helppo, mutt mä halusin pohtia aihetta vähän syvemmin. Ja se ei oo ollu kovinkaan kevyttä viihdykettä. Välillä oon huomannu itessäni ahistuksen tunteita sekä paljon kaikkea, tunteita laidasta laitaan.

Ennen totaalista romahtamista pari vuotta sitten mä en juurikaan tienny sairastavani mitään enkä olu tietoinen mistään traumaperäisestä stressihäiriöistä tai dissosiaatioista. Itsetuhoinen oon kai ollu aina...mutt joskus kuolemanhalu on pysyny poissa ja oon uskaltanu elää. Sairastin syömishäiriötä pojan ollessa aivan pieni joten sen oon saanu aina piilotettua. Kaikki alkoi viattomalla parin kilon laihduttamisella joka kasvoi kasvamistaan ja mieleen alkoi tulla menneisyyden aiheuttamia pelkoja ja aloin kontrolloimaan kaikkea ruokavalion ja treenin kautta. Kaiken piti olla erittäin terveellistä, mutt vähitellen sallittujen ruokien määrä väheni ja aloin oksentamaan jos koin syöneeni ahmineeni liikaa. Laksatiivit ja erillaiset nesteidenpoistojuomat ja -dieetit tuli kuvioihin. Vähimmillään painoin 47kg. Jossain vaiheessa itse laihdutus oli unohtunun ja halusin vain olla turvassa miesten katseilta. Halusin tuhota itsestäni kaiken joka muistuttaa mua naiseudesta. Vähitellen aloin pääsemään irti syömishäiriöstä aivan ihanan omahoitajan avulla.  Poika ei tiiä mun ongelmista syömisten ja laihduttamisien kans. Taustani näkyy meijän arjessa kuitenkin niin etten mä osta valmisruokia koska ne on mun mielestä vaarallisia. Haluan tarjota pojalle TERVEELLISTÄ kotiruokaa ja nyt pojan kuuluessa kilpajoukkueeseen mä otan mieletöntä paniikkia etenkin ennen pojan turnausta siitä ett poika syö oikein ja sääntöjen mukaan.Ajattelen, ett valmentajat huolehtii poikien treenamisesta ja kehityksestä ja mun tehtävä on huolehtia ruokahuollosta. Pelkään, ett  jos jätän tekemättä jotain tai tarjoan huonoa ruokaa, se tekee hallaa pojalle. Sitä en missään nimessä hyväksy! Lisäksi oon usein tehny välipaloiksi kaikkia marjasmootieita johon heittelen chiasiemeniä, acaimarjoja ja mitä milloinkin. Tätä aihetta miettiessä mä vasta sen tajusin, ett kuinka suurena asiana mä koen pojan ruokavalion ja haluan todella huolehtia ja tarjota pojalle juuri hänen tarvitseman ravinnon ja vitamiinit. Aika kamalaa... Kyllä me ollaan paljon puhuttu kotona terveellisestä ruokavaliosta ja kaikki ollaan harrastettu liikuntaa jossain määrin. Vois siis jopa sanoa "terveellisyyden" olevan meillä jonkinlainen elintapa.

Pari vuotta pojan ollessa neljännellä luokalla mä menin täysin hajalle. Ja sattuu myöntää, mutt sen poikakin huomas. Yksin ollessa mä makasin sohvalla, tuijotin eteeni ja annoin kyyneleiden valua. Mä vaan olin. En miettiny elämää eteenpäin kuin puolen tunnin pätkissä. Pojan ollessa kotona mä yritin olla jotenkin läsnä ja tehä kotiaskareita, mutt ei siitä oikeen mitään tullu. Saatoin alkaa keittämään kahvia, mutt en saanu suoritettua sitä loppuun sillä saatoin siirtyä tekemään jotain muuta ja siitä taas siirtyä eteenpäin...ja taas...mä lähinnä häröilin ympäriinsä. Tai sitt itkin. Tai viiltelin. Kyllä poika näki mun paikatun käsivarren, mutt en sillon kyenny selittämään asiaa mitenkään.

Romahuksen aikoihin siirryin ensin kriisihoitajalle, siitä mielenterveystoimiston sairaanhoitajalle ja siitä nykyiselle terapeutilleni. Aloittaessani tapaamisia milloin kenenkin kans mä oon pojalle kertonu missä käyn. Oon selittäny asiaa niin, ett samalla tavoin kun lapsetkin niin aikuisetkin saattaa tarvita toisen ihmisen apua ja monesti aikuisilla ne mielenpäällä olevat asiat voi olla sen verran suuria ettei niitä osaa yksin ratkaista ja silloin on hyvä puhua niistä jollekkin. Poika siis tietää mun käyvän terapiassa puhumassa asioistani, mutt en usko pojan tietävän sen tarkemmin. Ollaan joskus kerrottu pojalle ett vaikka mä joskus saatan olla väsyny ja allapäin niin ne johtuu mun omista jutuista ja ettei pojan tarvi olla peloissaan tai huolissaan. Beijb on monesti sanonu, ett jos mä joskus iltasin oon lähteny käveleen ja rauhotteleen mieltäni, niin poika on sillon ollu joskus tosi hätääntyny ja kyselly mihin menin ja millon tuun.

Huonoina jaksoina mä yritän olla normaalisti, mutt se on aika hankalaa joten vetäydyn sillon yleensä omiin oloihin. Kyllä poika tarkkailee mua paljon ja huomatessaan mulla olevan hieman heikompi päivä niin usein se tarjoutuu esim. auttamaan kotitöissä tai käyttäytyy normaalia kiltimmin, eli jättää kaikki ihanat teiniangstit pois. Mä tunnen tästä helvetin huonoa omaatuntoa sillä haluaisin pojan pystyvän olemaan täysin huoletta se mikä se on ja miltä milloinkin tuntuu. Aikalailla tavallista perhearkea me koitetaan elää, ainakin niissä määrin miten se mahollista on.

Tätä kirjottaessa mä oon miettiny ett mitähän kaikkea pojan mielessä mahtaa liikkua. Ehkä vois olla paikallaan joskus puhua pojan kans asiasta sitten kun hetki tuntuu oikialta. Tai ehkä mä en tiiä miten asioista voi lapselle puhuam vai voiko?  En mä kuitenkaan koskaan tuu kertomaan totuutta menneisyydestäni, haluan suojella poikaa kaikelta sellaselta. Aika hankala aihe mitä pidemmälle asiaa mietin... herättää paljon epämieluisia muistoja ja ajatuksia.